No mutta helouta vaan! Tiedätteks, olen välillä vähän kipuillut sen kanssa, pitääkö tänne niitä omia kuulumisia kertoa. Olenkin ollut melko hiljaa viime aikoina siitä, miten mulla menee niin kuin aikuisten oikeasti, mutta jotenkin tuo kuukkelin kautta tuleva blogiliikenne valaa uskoa siihen, että se ihan oikea elämäkin lukijoita kiinnostaa. Olen pikkuisen käynyt välillä lukaisemassakin niitä postauksia, joihin joku on haun kautta tullut ja onhan se ollut itsellekin silmiä avaava lukuhetki.
Nyt seuraa varoitus. Jos et ole halua kuulla kokemuksia Kelan tukemasta terapiasta, niin hyppää otsikkoon ”Mites parisuhde ja perhe-elämä?”. Siellä kerron perhe-elämän kuulumisia.
Traumasta se kaikki alkoi
Myönnän ihan suoraan, että viimeiset vuodet ovat olleet henkisesti ajoittain ihan jaskoja. Lähes neljän vuoden takaiset tapahtumat aiheuttivat sellaiset traumat, että tänä päivänäkään en muista sen läpeensä pahan ihmisen kasvoja, jota kaiken ”taistelun” tuoksinassa jouduin katselemaan useasti. Jos et siis tiedä, mistä koko lysti alkoi, niin lukaises postaus Traumatisoitunut nainen, tässä terve. Pikkuisen erilaisia kuulumisia.
Olen edelleen onnellinen siitä, että työterveys otti minusta kopin täydellä voimalla ja sain tuekseni upean työterveyslääkärin, jota ilman en ehkä olisi pärjännyt niin hyvin töissä kuin nyt pärjään. Minun on kuitenkin pitänyt oppia olemaan itselleni armollinen ja nimenomaan avaamaan suuni. Kun en ole jaksanut, niin en ole jaksanut. Julmaa sanoa, että oma mentaalipuolen sairaslomani olisi viime vuosien ajan ollut vain puhelinsoiton päässä. Omaa toimintaani muuttamalla olen kuitenkin jaksanut töissä siten, ettei sairaslomaa mm. määrittämättömän sopeutumishäiriön takia ole tarvinnut ottaa.
Ei. Minä en ole hullu. Joku saattoi jo sulkea tämän postauksen, kun rupesin puhumaan mielenterveysasioista, mutta ihan oikeasti, parina viimeisenä vuonna olen oppinut mielen sopukoista paljon. Silmäni ovat avautuneet ja valitettavasti näen ympärilläni paljon ihmisiä, jotka yrittävät sinnitellä oman jaksamisensa kanssa. Ihmisiä, joiden kannattaisi todellakin tehdä jotain asialle, ennen kuin se viimeinen niitti työssäjaksamisen arkkuun napsahtaa.
#terapiassatavataan
Työterveyshuollon kautta sain ensin maksutonta terapiaa ja maksuttoman terapian jälkeen lähetteen Kelan tukemaan terapiaan. Minulla kävi tuuri, kun sain suosittelujen kautta itselleni hyvän terapeutin, jonka avulla olen vajaan parin vuoden aikana päässyt työstämään traumaani ja omaa itseäni. Ehkä olisin jaksanut kaikki traumatisoivat tapahtumat paremmin, ellen olisi olut sellainen kun olin. Suorittajatyttö. Vattupää, niin kuin tuota suorittajaminää nykyään terapeutille kutsunkin.
Olen tässä terapian aikana oppinut, että olen ollut melkoinen suorittaja ja suorittaminen on ollut minun tapani selvitä varsinkin kriisien aikana. Se on ollut hyvin kuluttavaa eikä tuosta suorittajaminästä ole kovin helpolla päässyt irti. Vattupää on hallinnut minua ja soimannut minua mm. laiskuudesta niin paljon, että olen paahtanut täysillä eteenpäin sairaana, parin tunnin katkonaisilla yöunilla, ruhjeiden runtelemana. Koska töihin on pitänyt mennä, niin pitkään kun jalat liikkuu. Koska Vattupää niin käski.
Kun luin vuosien takaisin postauksia näin itsestäni juuri sen kiltin ja hiljaisesti kärsivän suorittajan, joka melkein suisti minut sairaslomalle. Tuskin pääsen tuosta Vattupäästä koskaan irti, mutta terapian avulla toivon mukaan opin elämään sen kanssa. Minulle vuorokausi on monesti edelleen pelkkä Amazing Race, jossa pyrin suorittamaan tehtäviä mahdollisimman hyvin/nopeasti, koska seuraava tehtävä jo häämöttää edessä. Aikataulutetuista tehtävistä päiväni koostuvat ja ne aikataulutetut tehtävät eivät jää edes töihin. Sama lysti jatkuu kotona ja valitettavasti juuri terapian avulla olen vasta alkanut huomaamaan, miten rakennan itse itselleni päivästä kaikkea muuta kuin nautinnollisen. Ehkäpä tuossa on se syy, minkä takia olen aina halunnut matkustaa paljon. Matkoilla voin ottaa lomaa itsestänikin.
Missä nyt mennään?
Nykyään olen itselleni armollinen, kun en saakkaan työpöytää puhtaaksi päivän päätteeksi. Edes superihminen ei siihen pystyisi, joten Vattupää olkoon hiljaa. Olen välillä ymmärtänyt pyytää apua, mutta edelleenkään en osaa pitää taukoja työssäni. Taukoja, joita jokaisen kannattaisi pitää töissään. Enää en mene sairaana töihin, sillä ei työpaikka kaadu poissaolooni. Viime vuoden saldoksi taisikin tulla peräti 35 sairaslomapäivää, mutta ne johtui kaikki todellakin sairastelusta. Vanha Kirsi olisi varmaankin saanut karsittua tuosta vähintään 20 sairaslomapäivää, sillä kyllähän sitä olisi voinut mennä viimeisillä voimillaan rankasti yskivänä ja niistelevänä töihin. Koska aina ei ollut kuumettakaan, vaikka flunssa on ollut täysillä päällä.
Yöunia menettelen edelleenkin aina ajoittain pääkoppani takia. Olen oppinut tunnistamaan ennalta hankalat yöt, eikä minulle ole ongelma ottaa unta tukevaa lääkettä siihen. Joustavan työajan puitteissa herätyskellon ei tarvitse soida kello 5.20 ja en tunne siitä enää pahaa omaatuntoa, jos herätys onkin 5.50 tai myöhemmin.
En olisi kertonut näin ahkeraan mieleni sopukoista, ellen olisi huomannut ympärilläni monia ihmisiä, jotka sinnittelevät töissä hampaita purren. Koska on jaksettava ja kestettävä mitä sontaa tahansa vaikka mikä olisi. Sen ei tarvitse olla niin ja se ensimmäinen askel on valitettavasti otettava itse. Mielenterveyden ja sitä myötä työkyvyn menettäminen oman suorittamisen, korostuneen velvollisuudentunnon, itsensä soimaamisen ja työpaikan takia ei ole viisasta. Mitäs jos varaisit ajan työterveyteen ja kertoisit kaunistelamatta mitä sinulle oikeasti kuuluu ja vaadit tekemään asialle jotain? Mitäs jos sanoisit esimiehellesi että ei, minä en jaksa/ehdi/pysty tehdä asiaa x?Älä vain vihjaile, että onpa paljon töitä ja olen ihan poikki. Esimies ei todellista väsähtämistä välttämättä ymmärrä, sillä kaikkihan nykyään puhisee työn määrää.
Mites parisuhde ja perhe-elämä?
Siitä on jo viisi vuotta, kun julkaisin postaukseni 20 vuotta onnellisesti yhdessä: Pitkän parisuhteemme salaisuus ja kyllähän sitä tuntuu joku tulevan aina välillä lukaisemaan. Eipä fiilikset ole tuosta muuttuneet viidessä vuodessakaan, joten mukavasti täällä porskutellaan parisuhde-elämässä. Elämänkriisejä, mm. läheisen kuolema, tässä viiden vuoden aikana on tullut kohdalle, mutta niistäkin olemme selvinneet ja oppineet samalla jotain.
Lapset on jo isoja. Nuorinkin on pian täysi-ikäinen ja onhan se jotenkin surullista omalla tavallaan. Omasta lapsesta huolehtiminen ei lopu koskaan, joten huolehtiminen vaikeutuu, kun lapset eivät ole saman katon alla. Voitte vaan kuvitella, miten pahalle tästäkin äitylistä tuntui, kun oma lapsi lähti armeijaan tuossa tammikuun alussa. Nyt sitten opetellaan kotona uutta arkea ja sitä, ettei omaa rakasta lastaan kovin usein näe.
Armeijaan lähtenyt esikoinen muuten toi joulukuussa tuliaisia äidilleen New Yorkista, m&m karkkeja omilla painatuksilla. Kauniita tekstejä karkeissa on ja kyllähän se vaan kertoo siitä, että meidän perheessä rakkautta ja välittämistä riittää.
Mitäs jatkossa? Voisin oikeastaan aina silloin tällöin kertoa täällä blogissa ihka oikeita kuulumisia. Tuo minun oma Sulo Vilénini kun osaa aina välillä yllättää tempauksillaan. Meillä tosiaan tulee 25 vuotta yhteiseloa täyteen huhtikuun loppupuolella, joten joku kahdenkeskinen reissu olis kiva tehdä. Saas nähdä, minne suunnataan ja miten. Sitä ennen kuitenkin hotelliyö Tallinnassa ja ihanat Flame Jazzit Viking Gracella. Esiintyjinä mm. Don Johnson Big Band. Huippua!
Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.
Vastaa