Julkiset kulkuneuvot, nuo verenpaineeni kohottajat

Niinpä niin, en tainnut olla ainoa ihminen joka sai taas tänään tuntea nahoissaan pienimuotoisen seisauksen raideliikenteessä aamutuimaan. Siellä minäkin istuin rakkaan VR:n junassa kun ilmoitus sähkökatkoksesta kajahti ilmoille. Sitkeänä sissinä minä ja useampi muu yritimme istua junassa odottaen sitä että jatkaisimme matkaa mutta turha toivohan se oli. Kun konduktööri vihdoin ilmoitti ettei tämä juna liiku minnekään ja hörähti siihen perään, tiesin että peli oli menetetty.

Minun onnekseni samaan junaan sattui työkaverini joka tiesi sentään jotain busseista joten talsimme hyvin monen muun kanssa bussipysäkille ja rupesimme rynnimään pysäkille tulleeseen bussiin. Olin kirjaimellisesti viimeinen joka bussiin ahtautui ja matka maitolaitureita kierrellen alkoi ihmisten ilmoille. Ihme kyllä en kehittänyt minkäänlaista tattia otsalle edes siinä vaiheessa kun lämpötila alkoi nousta, selkään alkoi koskea epävarman pystyssä pysymisen takia (mistään ei oikein saanut otettua kunnolla kiinni) ja vieressä seisseen naisen kauniit pitkät sähköiset hiukset alkoivat löytää silmäni ja sieraimeni. Tottahan toki tuo bussimatka sai lisää jännitystä kun ylipainon vuoksi jämähdimme pysäkille ja bussikuski pisti osan porukasta ulos. Että näin, pääkoppaanhan sitä alkoi koskea ja työmatkan pituudeksi tuli tunnin sijaan 2,5 tuntia. Kallista työaikaa tuhrautui ja enhän minä niitä saanut tehtyä tänään sisään kun piti kiirehtiä työpäivän jälkeen kotiin. Mutta mites kävikään?

Junaliikenteen piti olla jo kunnossa aamuisesta episodista mutta hiemanhan minä aloin ihmetellä kun istuin junassa emmekä lähteneet liikkumaan minnekään. Viivytyksen jälkeen konduktööri kuulutti ettemme voi lähteä sillä kuljettajasta ei ollut tietoa. Eipä auttanut kuin ottaa jalat alle, pinkaista toiseen lähtevään junaan vain ja ainoastaan huomatakseni ettei sekään lähtenyt ajoissa. Tähän perään tekisi mieli kirjoittaa muutama paha sana mutta jätän sen tekemättä sillä se ei ole mielestäni kaunista.

Olin valinnut alunperin tiettyyn aikaan lähtevän junan sillä minulla oli tarkoitus ostaa itselleni nopeasti jotain evästä matkalla jatkoyhteysbussille. VR:n tempauksen takia minulla ei ollut mahdollisuutta käydä ostamassa ruokaa vaan juoksin suoraa päätä bussille joka lähti nenän edestä, kiitos myöhässä olleen junan. Odotin kiltisti seuraavaa bussia, joka puolestaan hyytyi ansiokkaasti pysäkille. Veikkaan että verenpaineeni alkoi pienesti nousta sillä pääkoppaa alkoi jomottaa ja eipä auttanut kuin läppästä epäuskoinen virne naamalle.

Loppu hyvin kaikki hyvin, olin ihmisten aikaan kotona mutta ruokaa minulle ei ollut täällä paljoa tarjolla. Lapsille sentään oli perunaa ja nakkikastiketta mutta minuun kyseinen ruoka ei uppoa sillä siitä eväksestä on jäänyt minulle aikuisiällä trauma. Jääkaappi huutaa tyhjyyttään ja mies tuo kaupasta ruokaa vasta iltayhdeksän maissa.

Jotain sentään räävin kasvissyöjänä kasaan joten saanko esitellä huippueväkseni. Puolustukseksi täytyy sanoa että eihän tuossa nyt kovin isoa kasaa ranskalaisia ole, enkä itse asiassa muista milloin olen niitä viimeksi syönyt sillä minä en vain tykkää noista ranskalaisista.

Kiitos VR:n kuljettaja joka jätit tulematta työpisteesi ääreen. Sinun takiasi kitalaessani möllöttää inha rasvakerros ja päähäni koskee.

Ja lytätkää minut vaikka kuinka pieneen maanrakoon mutta sen minä sanon että Ratahallintokeskus pitäisi saada vastuuseen kaikista heistä johtuvista ongelmista ja VR:n monopoli pitäisi purkaa. Haluan ja vaadin kilpailua!

P.S.: Ryhdistäytykää Ratahallintokeskus ja VR, minun täytyy olla huomenna ajoissa töissä. Oikeasti. Piste.