Olin liittänyt eiliseen postaukseeni kuvan yläilmoista, johon liittyy hyvin tunnerikas kokemus.
Minä olen lentotyttö, rakastan lentokoneita, lentämistä ja kaikkea siihen liittyvää. En pelkää lentämistä oikeastaan ollenkaan ja yleisemmin turbulenssikin on ollut sen verran laimeaa, että pienoinen rytyytys on tuntunut ihan mukavalta tälle lentotytölle.
Lentomatkailu on kuitenkin hintavaa, joten joskus ne halvimmat liput saa sellaisille väleille jossa koneenvaihtoja ja välipysähdyksiä tulee muutama matkan varrella, ja lentoyhtiökin voi olla jotain muuta kuin ns. tuttu ja turvallinen. Niin myös meillä kun palasimme eräästä matkakohteesta perheemme kanssa. Monilla yhtiöillä olen elämäni aikana lentänyt, mutta tällä kertaa minut alkoi vallata pienoinen pelko heti kentällä kun näin millaiseen allianssiin yhtiö kuului. Päähäni pamahti samantien näkymä vanhemmanpuoleisesta, elämää nähneestä koneesta ja oikeassahan minä olin. Se tunne kun astuin koneeseen, katselin ympärilleni, hypistelin ohuen ohutta pussiin läpsäistyä ryppyistä peittoa, katselin repsottavaa pöytää ja tuijotin räpsyttävää televisioruutua nuhjaisen penkin selkämyksessä sai minut ymmärtämään, että kyseessä oli vanha kone. Pieni katse mieheni silmiin joka istui toisen lapsemme kanssa toisaalla vahvisti kantani, hänkin pyöritti silmiä päässään vaikka oli nähnyt oikeasti paljon koneita elämänsä aikana. Ei muuta kuin asennetta kehiin ja miettimään positiivisia asioita. Me olimme menossa kotiin, meillä oli kivat 2 x kahden hengen paikat paikat koneen perässä ja palvelu pelasi.
Vanhemmanpuoleisen (?) koneen takia viihde oli aika vajaavaista, pelejäkin taisi olla varmaan pari kappaletta jos niitä edes oli. Matka menikin nuokkuessa ja vieressä istunut lapseni nukkui tyytyväisenä penkillään. Yhtäkkiä kone tuli kunnon turbulenssialueelle. Turvavöiden merkkivalo syttyi, lentoemännät kävelivät ripeästi paikoilleen enkä nähnyt heitä enää. Ehkä olisi ollut kiva nähdä heidän kasvojaan, sillä turbulenssi äityi hurjaksi ja tuntui tietysti koneen perällä paljon pahemmalta kuin edempänä. Rytinä kasvoi ja viskoi, tavaroita tippui ja pienten pudotusten aikana minusta alkoi tuntua siltä ettei turbulenssi ollutkaan enää kivaa. Vanha kone ja karsea rytyytys joka ei tuntunut loppuvan sai minut paniikin valtaan. Katsoin nukkuvaa lastani ja tartuin hänen käteensä mutta tunne mahdollisesta tippumisesta oli niin vahva, että minun oli pakko herättää lapseni. Halasin häntä pienesti mitä siinä rytyytyksessä nyt pystyin, itkin ja valmistauduin vähintäänkin isoon ilmakuoppaan.
Minulle tuo hetki oli suurta epätoivoa ja kuolemanpelkoa pahimmillaan. Siinä kyynelten keskellä lausuin hiljaiset sanat: ”Isi, ole kiltti ja ota tämä kone käsiisi, pidä meistä huolta. Ota tämä kone käsiisi!” Tällä hetkellä kirjoitan tätä postausta kyyneleet silmissä, sillä muutamassa sekunnissa koneen meno vakautui eikä turbulenssista ollut tietoakaan. Lapseni katsoi minua kirkkailla sinisillä silmillään kysyvästi, kerroin hänelle rakastavani häntä kovasti ja lapsi jatkoi uniaan. Minä kaivoin kamerani esiin ja nappasin kuvan rauhallisesta näkymästä. Loppuamatka menikin toisinlaisilla tuntemuksilla, sillä tiesin isin pitävän meistä huolta.
Tarinaa omasta isistäni aiemmassa postauksessani https://www.rantapallo.fi/kthetraveller/2014/05/15/rakas-isi/
Comments
6 vastausta artikkeliin “Joskus vain tuntuu että kyllä minun isi pitää huolta”
Olipas koskettava kirjoitus. Hyvin toit tunteesi esille. En itsekään pelkää lentämistä, mutta myönnän että juuri kuvaamanlaisissasi koneissa olo on epämukava. Siihen kun vielä lyödään tuollainen turbulenssi päälle niin en halua edes kuvitella sitä hetken tunnetta.
Onneksi tarinassa on kuitenkin onnellinen loppu ja pääsitte turvallisesti perille. : )
Juu, onneksi tarinalla oli onnellinen loppu. Toivottavasti et joudu itse tosiaan kokemaan ko. tunnetta, sillä se sai todellakin plasmani sekaisin. Mies sanoi jälkeenpäin että kyllä hänkin hiukkasen mietti että mitenköhän meidän käy, mutta hän oli seurannut monitorista niitä tuuliarvoja tms. joista hän ymmärsi että takuuvarmaa pahaa rytyytystä oli tiedossa. Minä en tuommoisista ymmärrä mitään mutta tuskinpa se tieto olisi minua rauhoittanut kun kone oli sellainen kun oli. Hyvin kuitenkin kesti 🙂
Kyllä meistä huolehditaan :)) minä pelkään lentämistä ja vaikka en ole kovinkaan uskovainen, ennen lentoon lähtöä on pakko laittaa kädet ristiin siihen asti että turvavyön merkkivalo sammuu. Se jotenkin helpottaa ja tuo turvaa ainakin henkisesti vaikka kuinka pomputtaisi konetta.. Ymmärrän siis että lausuit turvasanat isällesi joka sinua sieltä ylhäältä myös katselee. 🙂
Kiitos Maarit. Tämä on iso asia välillä puhua näistä henkevämmistä asioista koska ei koskaan tiedä miten ihmiset asian ottaa. Onneksi en ole yksin mietteitteni kanssa.
Koskettava kirjoitus ja kuten Katja yllä totesikin, tässä postauksessa tulee hyvin tunteet esille.
Lentopelko on ollut itselleni melko vieras asia, mutta muutaman kerran olen ollut kanssasi aivan samanlaisen tunteen vallassa turbulenssin kohdatessa. Olin matkalla Dubaista UK:hon kun koneeseen lensi turbulenssialueen läpi – yhtäkkiä tuli kuulutus jossa matkustamohenkilökuntaa käskettiin jättämään kärryt siihen missä ne ovat ja menemään paikoilleen viivyttelemättä. Tavarat lensivät ja taisi muutama ateriakin lattialta löytyä. Sillon kävi jo vaikka mitkä skenariot mielessä. Tunnen henkilöitä jotka lentävät työkseen ja he ovat minulle selvittäneet että koneet kyllä kestävät turbulenssin, mutta aina sitä miettii myös sitä entä jos – skenaarioita.
Pitääkin ensi kerralla katsella noita miehesi katsomia tuulilukemia, ja ottaa vaikka selvää mitä ne tarkoittavat ennen lentoa. Aina voi oppia jotain uutta. 😉
Huhhuh, tuossa olisi kyllä meikäläinen kuollut sydäriin jos edellä kertomasi mukainen kuulutus olisi annettu! Toivottavasti kukaan ei ollut vessassa silloin kun tuo kuulutus annettiin 😉