Heips. Taisi olla naapureilla hauskaa lauantaina kun katselivat minua ja miestä rahtaamassa kodinkoneita asunnosta ulos auton peräkärryyn. Minä tosiaan luulin kuolevani sen pakastinjääkaapin kanssa mutta ihme kyllä selvisin keikasta naarmuitta. Pikkuisen rähjääntyneitä me kyllä miehen kanssa olimme sitten illalla, kun hirveän rahtaamis/siivousrumban jälkeen meille jäi vaivaiset 45 minuuttia aikaa syödä ja valmistautua kahdenkeskiseen teatteri-iltaan. The Umbilical Brothers veti aivan hulvattoman esityksen ja on kyllä pakko käydä katsomassa herroja joskus vielä toistamiseen.
Me olimme miehen kanssa aivan poikki kun kotiuduimme hieman ennen iltakymmentä. Perjantai oli mennyt raivatessa kämppää, samoin lauantai joten sinnittelimme ihan periaatteesta ja yritimme katsoa leffaa melko huonoin tuloksin. Uni tuli melko nopeasti ja heräsimme sunnuntai-aamuun ryytyneinä.
Eipä sunnuntai ollut yhtään sen parempi jos myönnän. Aikataulutusta, paikasta toiseen juoksemista ja siihen väliin vielä koko perheen voimin elokuviin. Homma alkoi lirisemään tällä naisella siinä vaiheessa kun kaikki touhotus kostautui karmeana niska-hartiaseudun jumituksesta aiheutuvana päänsärkynä. Päänsärky aiheutti puolestaan pahoinvointia ja en voinut kuin toivoa etten rupeaisi oksentamaan teatterissa. Tuurilla minä selvisin leffareissusta mutta kotiin päästyäni vedin kunnon särkylääkkeet ja painuin sohvalle makaamaan koomassa joksikin aikaa. Jottei nyt ihan makoiluksi olisi mennyt niin palattuani koomasta ja syötyäni ruoan jatkoimme miehen kanssa siivousta. Eihän minun olisi ollut pakko tehdä sitä, mutta minä halusin koska en voi luonteelleni mitään.
Olen ryytynyt, todella pahasti. Tämä kesä ja syksy on tosiaan ollut melko paha ja emme ole oikein ollenkaan saaneet vain olla. Eipä minun pitäisi valittaa, sillä mieheni joutuu lähtemään viemään kodinkonekuormaa Itä-Suomeen tänään työpäivän jälkeen. Hän nukkuu lyhyet yöunet äitini luona ja lähtee ajelemaan viimeistään aamuneljän maissa kotia kohti. Minua tuo tilanne ahdistaa suunnattomasti, koska en haluaisi mieheni ajelevan lyhyiden yöunien jälkeen pimeällä tiellä. Takuuvarmaa on siis se, että meikäläisen sydän tulee rinnasta ulos yöllä kun en voi olla ajattelematta kaikkein pahinta mahdollisuutta.
Tämä ylihuolehtivan pääkopan kanssa on vain elettävä vaikka melkein itkuksi vääntäisi. Elämä on. Pitäkees peukkuja että rakas mieheni selviää elossa ajokeikasta.