Se meidän perheen juhannus ja kauhun hetki

Niinkuin aiemmin mainitsinkin, meidän perheessä ja lähipiirissä on hyvin tärkeää se että saamme viettää tietyllä porukalla yhteisiä hetkiä. Meiltä ei naurua ja halauksia puutu, koko juhannus on täynnä hyvää ruokaa, lepoa ja nautintoa. Tämä juhannus meni hieman toisenlaisissa merkeissä koska äitini oli töissä päivät, joten kaikkein suurin juhannustunnelma tulikin loppujen lopuksi sunnuntaina kun äitini tuli töistä mökille ja aloitti muutaman päivän vapaat. Alla hieman tunnelmia meidän juhannuksesta.

Meille luonnon omat kukat ovat olleet tärkeä lisä juhannuksen juhlintaan, niin myös tänäkin vuonna.

Puusaunan pehmoisiat löylyt, saunavihta ja yksi kylmä juoma toi taas hymyn naamalle.

Me nautimme hyvästä ruoasta ja söimme paljon herkkuja.

 Kasvisruokavaliota suosivana puolitin tietty pihvini.

Sytytimme takkaan tulen ja paistoimme makkaraa vaikkei ollut edes nälkä.

Nautin äidin kanssa traditioksi muodostuneen kahdenkeskisen limpparihetken.

Möllötin laiturilla ja ihailin mahtavia maisemia.

Ja surin niiden minun ultimaattisen mukavien pöksyjen polttamista juhannuskokossa.

Jottei nyt ihan hauskoja hetkiä ainoastaan olisi vietetty, koettinpahan meidän perheessä kauhun hetkiäkin.

Esikoinen nimittäin katosi mystisesti keskellä kirkasta päivää emmekä löytäneet häntä mistään kun huutelimme välipalalle. Tarkistimme mökin läpi, valjastimme muut lapset käymään läpi kaikki mahdolliset piilopaikat ja laajensimme etsintäalueen myös ulos. Mies tarkisti pelastusliivit, kaikki oli tallella ja kun mitään vastausta huuteluihin ei tullut, alkoi suuri paniikki kalvaa mieltä. Meidän mökkitontti ei ole todellakaan mikään lapsiperheen unelma, sillä tontti on hyvin kivikkoinen kaikkialta, ranta mukaanlukien. Kivinen rantaviivakin päätyy äkkisyvään järveen joten lapsilla kyseisille kiville ei ole ollut mitään asiaa.

Lapset ovat järkeviä, he eivät ole koskaan edes harkinneetkaan rantakiville menoa ja laiturillekin he ovat ottaneet aina pelastusliivit päälleen. Esikoinen ei ole harrastanut katoamistemppuja, joten kaikkinensa kyseessä oli aikamoinen mysteeri. Lapset oli paniikissa, me aikuiset karjuimme ympäri tonttia ja itku siinä tuli jo minun äidillekin.

Kait tuo esikoisemme ymmärsi huuteluistamme että oli parasta tulla vihdoin piilosta esille ja ilmestyi mökin yläkerran säilytystilasta näkösälle. Mies ja minä saimme kyllä samantien bad parent-leiman otsaamme, sillä huusimme muutaman valitun sanan lapsellemme. Huuto siksi, että olimme aivan suunniltamme järkytyksestä sillä olimme jo rakentaneet mielikuvan kivikkoon kompuroineesta lapsesta joka makasi jossain järvenpohjassa. Pyysimme toki lapselta anteeksi huutoa ja keskustelimme rakentavasti asiasta siinä tilanteessa, mutta oma äitini kävi ylikierroksilla vielä hieman myöhemmin ja itkeä tirautti uudelleen. Eiköhän esikoinen ymmärtänyt ettei moista temppua passaa enää toiste tehdä, hän kun oli vain mököttänyt kuopuksen kanssa käydystä riidasta josta kuopus puolestaan ei ollut ”ymmärtänyt” mainita meille mitään.

Loppu hyvin, mutta oman jälkensä se meidän tavallisuudesta poikkeavaan juhannukseen jätti.