Moips! Täällä sitä istutaan pikkusen ryytyneenä sillä tuntuu etten mä herää ollenkaan. Kait tää pimeys alkaa ottaa pikkasen voimille sillä mikään ei ole niin ihanaa kun vedellä karkkia ja kaikenmaailman hiilarimömmöjä napaan. Ilmiselvää kaamosväsymystä siis liikkeellä, tai sitten mä olen vaan vanha ja väsynyt pikkujoulujen takia jotka oli viime perjantaina. Onneks ottalohko ei ollut pipi lauantaina koska järjen kanssa oltiin liikkeellä. Ihan hyvä niin, sillä ei tässä iässä kankkuset mitään helppoja enää ole.
Meillä oli duunikamujen kanssa ihan kiva ilta. Syötiin, juotiin, nautittiin ja naurettiin. Tottahan toki pikkujouluissa jotkut joi vähemmän ja enemmän mutta kaikki oli ihan mukavasti pystyssä kun meikä sieltä lähti. Mä nappasin samalla mukaani yhden hiukkasen väsähtäneen juhlijan, joka oli pakko auttaa taksiin muutaman muun ihmisen voimin.
Siinä taksimatkan aikana mä silitin väsähtäneen juhlijan kylmännihkeää kättä ja katselin hänen rauhaisia nukkuvia kasvojaan. Takana hänellä oli rankat syöpähoidot ”kaikella arsenaalilla”, hyviä ja erittäin huonoja hetkiä mm. pahoinvointeineen, tukan, makuaistin ja yöunien menettämisineen. Siinä vieressäni tuo uskomaton taistelija nyt nukkui niin rauhaisasti että mietin niitä kasvoja arkussa makaamassa. En voinut kun tuntea suurta iloa ja kiitollisuutta hänen puolestaan, sillä näyttää ainakin siltä että hoidot ovat tuottaneet tulosta ja yksi ahkera työntekijä palautettu pyörittämään yhteiskuntaan. Tuo nainen jakoi hoitojensa ja sairaslomansa aikana ilonsa ja surunsa kanssamme sekä näytti mitä hoidot todella ovat. Me kuuntelimme, tuimme minkä pystyimme ja kohtelimme häntä edelleen normaalina ihmisenä ilman sitä, että hän tuntisi olevansa jotenkin erilainen. Meidän luokse oli aina hyvä tulla, ja mekin arvostimme kovasti sitä että saimme olla osana hänen elämäänsä vaikeinakin hetkinä. Minulle ei ollut perjantai-iltana vaikeaa lopettaa hyviä juhlia kesken ja vahtia työkaveriani turvallisesti kotiin.
Minun juhliessani mies vietti rauhallista iltaa lasten kanssa ja järjesteli selkäni takana sitä, että saisi rakkaita ihmisiä jouluna yhteen. Ei se ihan helppoa ole, mutta hän on valmis tekemään paljonkin suunnitelman onnistumisen eteen. Kaikki teot vain suuresta rakkaudesta, välittämisestä ja hyvän jakamisesta eteenpäin.
Olisinhan mä voinut perjantaina jäädä juhlimaan välittämättä duunikamustani. Mun mies olis puolestaan voinut ajatella ettei toisiin ihmisiin tarvitse tuhlata aikaa ja rahaa koska asia ei sinänsä kosketa meitä niin paljoa. Mutta tiedättekö mitä? Noista asioista tulee niin penteleen hyvä mieli. On se vaan harmi että maailmassa on paljon ”minä ite-ihmisiä”.
– Kthetraveller
P.S.: muistakaanhan naiset (miksei miehetkin) tutkia rintanne säännöllisesti.