Juu juu, onhan tämä matkablogi, mutta ei se poista sitä, että elämä on muutakin kuin pelkkää matkailua tai ihania kippoja kauniiden kukka-asetelmien keskellä valkoisena hohtavassa kauniissa kodissa. Chanelin laukku mukavasti jossain siinä näkösällä. Pah, sanon minä. Sen vaan sanon, että edelliseen postaukseen viitaten elämä oli suoranaista honeymoonia se. Tämä postaus on täyttä tuskaa, menettämistä, epäuskoa ja menetettyä toivoa. Kirjoitan tätä tällä hetkellä kyynelsilmin kotona, jonne saavuin keskiviikkona lasten kanssa. Mies jäi Poriin hoitamaan asioita.
Se oli kuulkaas normaali sunnuntai-ilta perheessämme. Lapset olivat huoneissaan ja me katselimme miehen kanssa Netflixistä jotain, jota en todellakaan edes muista enää. Puhelin soi ja mieheni äiti soitti isän saaneen sairaskohtauksen ja ambulanssimiehistön elvyttävän häntä. Vajaassa puolessa tunnissa automme nokka oli jo suunnattu Poria kohti koko perheemme kyydissään.
Ensimmäinen yö meni harakoille. Tuskin kukaan meistä pystyi nukkumaan tuona yönä. Kymmenen ihmistä oli tehnyt hartiavoimin töitä saadakseen kuolleen miehen elvytettyä ja onneksi rankka työ oli tehnyt tulosta 25 minuutin jälkeen. Appeni, jota tässä myöhemmin kutsun Taataksi, kiidätettiin tehohoitoon ja pidettiin nukutettuna sekä viilennyshoidossa mahdollisten vaurioiden minimoimiseksi. Aikaa myöten toivottomia uutisia alkoi kuitenkin tulla. 25 minuuttia hapetonta aikaa oli tehnyt tehtävänsä.
Taatan kohtauksesta ei ole kuin alle viisi vuorokautta, mutta aika on tuntunut jo kymmeneltä päivältä. Olen ollut niin sanotusti yksinhuoltajana täällä kotona kahden Taatan poismenoon melkoisen voimakkaasti reagoivan teinin kanssa, ja voimat alkaa oikeasti ehtymään tältäkin naiselta. Mitään muuta minä en toivoisi kuin yhtä rauhallista ja huoletonta päivää, mutta p:n marjat sitä on tulossa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tuskin koskaan. Niinkun oikeasti koskaan.
Minä ja lapset jätimme teho-osastolla jäähyväiset Taatalle tiistaina, koska lähdimme jo keskiviikkona kotiin. Nyt Taata on siirretty teholta saattohoitoon odottamaan kuolemaa. Se, milloin kuolema suostuu tulla noutamaan rajun kohtauksen heikentäneen miehen, on ylemmän käsissä. Ei tässä voi kun odottaa tulevaa.
Kuva: Pixabay.com
Elämä on kuin sarja erilaisia kirjoja. Yht’äkkiä lukemasi kirja vedetään käsistäsi pois ja sinulle annetaan kouraan uusi kirja, josta ei ole luettavissa edes takakannen selostusta. Meidän kirja repäistiin kourasta sunnuntaina ja en oikeasti tiedä, miten pitkään tätä uutta kirjaa voin lukea. Tiedättekö ne vuosikymmeniä yhdessä olleet pariskunnat, joista voi sanoa suoraan, kumpi puolison kuollessa jäljelle jääneistä kestää menetyksen paremmin ja kumpi ei? Arvannette, kumpaan sarjaan anoppi kuuluu.
Uutta kirjaa pukannee kuukausien sisällä. Paha, penteleen paha elämä.
EDIT: Taata menehtyi rauhallisesti perjantaina 31.1.2020 vähän ennen iltaseitsemää lastensa ja vaimonsa läsnäollessa. Ikävä on kova.
P.S.: Eiköhän tässä palata matkapostauksiin tämän jälkeen. Älkää olko huolissanne.
Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.
Comments
18 vastausta artikkeliin “Kun elämä heittää: Yksi rakkaistani on pian poissa”
Voimia Sinulle kovasti ❤ sekä koko perheellesi. Läheisen menettäminen on aina niin surullista. Elämä on arvaamatonta, koskaan ei tiedä kenen on aika lähteä. Toivottavasti Anoppisi myös jaksaisi surun keskellä niin hyvin kuin mahdollista.
Terv. Johanna
Kiitos Johanna. Sitä minäkin toivon, että anoppi jaksaisikin. Hänen menettämisensä olisi suoranainen katastrofi ja kirjaimellisesti liikaa miehelleni ja lapsilleni. Puhutaan todellakin sellaisesta ihmisestä, joka on nyt menehtyvän miehensä kanssa kuulunut hyvin läheisesti lastemme elämään.
Voimia koko teidän perheellenne. Isäni menehtyi viisi vuotta sitten pitkään sairastettuaan. Äitini sanoi, että vaikein asia päivittäisessä elämässä oli se, että enää kukaan ei ollut kotona kysymässä ”mihin menet, milloin tulet” eikä kotona odottamassa, kun hän tuli. Äiti sitten totesi, jonkin ajan kuluttua päättäneensä, että hän ei saa takaisin sitä elämää mitä oli elänyt 50 v, mutta että elämä jatkuu kuitenkin ja hänen täytyy keksiä elämäänsä pikkuhiljaa uusia asioita mm. harrastuksia eikä vaan jäädä kotiin.
Oma äitini jäi vuonna 2000 leskeksi 47-vuotiaana elettyään isäni kanssa 28 vuotta. En voi edes ajatella, miten hirveälle tuntuisi menettää oma mieheni vuoden sisällä, sillä olen melkein saman ikäinen nyt kun mitä äitini oli leskekeksi jäätyään. Anyway, oma äitini oli pahasti surun valtaama isäni kuoleman jälkeen ja suunnitteli jo lähtöä oman käden kautta isäni kuoleman jälkeen. Onneksi äitini sai erään positiivisen puhelun juuri oikeaan aikaan ja toisin kävi. Kyllä äidillä oli pitkään vaikeaa, mutta nyt kaikista vaivoista huolimatta onnellinen elämä. Hän löysi aikaa myöten uuden kumppanin, jonka kanssa nyt saa vanheta pikkuhiljaa. Toivon Maija äidillesi monia, onnellisia vuosia.
Osanottoni ja voimia koko perheelle ❤️
Kiitos Iivari. Olihan se kuolema jo odotettavissa sunnuntaisen kohtauksen jälkeen, mutta järkytyksenä se silti tuli.
Voi miten surullista :'( Oon todella pahoillani. Osanottoni kaikille teille <3
Kiitos Cilla Maria
Osanottoni ja voimia koko perheelle ♥️ Vaikka yksi on poissa muistot jäävät elämään ♥️
Kiitos Tanja <3
Siri kertoo, että olen rakastanut. Vaikka olet poissa, olet muistoina sydämessäni.
Voimia koko perheelle suruun.
Kiitos Maiku_maiku
Lämmin osanottoni sinulle ja perheellesi ❤️
Toivon voimia ja auringon pilkahduksia suureen suruunne, joka jatkuu ja ei helpotu kun tiedätte anoppisi hauraiden. Lähetän halauksia ja voimia ❤️
Kiitos Piyya.
Osaanottoni ja jaksamista koko perheellesi! Kuolemaan ei koskaan voi valmistautua, mutta lohtua voi yrittää hakea muistoista, jotka onneksi jäävät aina elämään!
Kiitos Alex!
Kovasti voimia koko perheelle! ❤
Kiitos NinaK!