Voi ihminen olla taas pikkuisen poikki. Tässä on jännästi menty ja tahittu yhden sun toisenkin asian kanssa kun mikään ei onnistu oikein suoraan. Yritin tuossa jatkaa Positiivisuushaaste-postauksia mutta en minä kyllä saanut yhtään mitään aikaiseksi. Onhan noita positiivisia asioita, mutta valitettavasti niiden saaminen kirjalliseen muotoon tökkii nyt pahemman kerran.
Viime viikonloppu ja tämän viikon alku on mennyt metsästäessä The pussilakanoita ja voi jösses minkälainen projekti siitäkin syntyi. Juostiin miehen kanssa liikkeestä toiseen, sillä olimme löytäneet sentään jotain mielenkiintoista netistä. Kumma kyllä meille selvisi miljoonannen kaupan jälkeen se tosiasia, ettei mitään löydy enää liikeistä vaan kaikki pitäisi tilata etukäteen netistä ja noutaa sitten vaikka liikkeestä. Oma vika kun ei luettu tarkkaan mistä ja miten minkäkin pussilakanasetin saa, mutta jotenkin häiritsee se ettei mitään voi katsoa enää paikan päällä, hypistellä ja vertailla. Niin juu, ja olihan muutaman hätävarapussilakanasetin tarkoitus olla myymälässä myös, mutta eipä ollut juuri sitä mitä me haimme vaan ne oli myyty loppuun. Tyhjin käsin, hieman otsasuoni pinkeänä haahuilimme sitten Jumbossa viikonloppuna ja onneksi ohitimme Hemtexin. Sieltä bongasin erään kukkaisen pussilakanasetin jonka jostain kumman syystä ”ei todellakaan mitään kukkakuvioita”-miehenikin hyväksyi. Siinä sitten iloissamme menimme kyselemään myyjältä pussilakanasetin perään ja kas kummaa, sekin oli liikkeestä loppu. Onneksi Kampista löytyi pari kappaletta haluamiamme settejä joten maanantaina sitten piipahdin töiden jälkeen hakemassa edes jotain liinavaatteita ensi viikolle.
Että positiivisuuspostaukseen olisi aihetta, olen tuskaisen metsästyksen jälkeen saanut pienoisen erävoiton pussilakanasettiprojektissani, vaikkei ”The pussilakanoita” ihan löytynytkään. Kesävaatteita olen metsästellyt ahkeraan tulevaisuutta varten ja sekin projekti on lähtenyt mukavasti käyntiin. Ihan hyvä niin, sillä jälleen yhdet kesäpöksyt poistui käyttövaatteista ihan vain sen takia että pöksyt repesivät komiasti pesukoneessa. Jotenkin raivostuttaa että tämän pienen koon takia en ole vuosien saatossa löytänyt itselleni sopivan kokoisia, muotoisia, kevyitä ja ilmavia kesähousuja ja pöksyjeni repeämisen takia tilanne vaikeutui huomattavasti vaatetuksen kanssa.
Töissä on ollut pikkuisen eri vaihde jälleen kun hommat on alkanut rullaamaan. Tekisi mieli taas sanoa täällä blogissa pari valittua sanaa ja vähän enemmänkin, mutta pidän sanallisen arkkuni kiinni. Yritän keskittyä oman hyvän fiilarin löytämiseen ja hoitaa asiat pois alta niin kyllä se siitä. Kotona olen nauttinut perhe-elämästä, mutta myöskin yrittänyt pysyä rauhallisena kun toisen jääräpäisemmän lapsen kanssa on käyty keskusteluja elämän valinnoista. Sen verran nuori hän kuitenkin vielä on, ettei aina muistu mieleen tehty päätös tehdä tai olla tekemättä jotain. Nyt ei riitä energia kertomaan jutun juurta, mutta lyhyesti ja ytimekkäästi meidän perheen säännöt illalla: Valot sammuu klo x, sitä ennen on iltapala, iltatoimet ja lukuaikaa valojen sammumiseen saakka. Tuostapa mieltään osoittanut kuopus pisti pienoisen herneen nenäänsä ja soppa oli valmis koska hän oli tahallisesti venutellut iltatoimiaan, lukuaikaa oli jäljellä 5 minuuttia ja esikoinen oli saanut lukea kirjaa jo puolisen tuntia.
Mutta ovat nuo lapset ihania pääsääntöisesti. Näytti niin suloiselta viikonloppuna kun he odottivat isäänsä kotiin jalkapallomatsista, joka ymmärrettävistä syistä venyi hiukkasen kun mies oli tuttavaporukalla liikenteessä. Lapset eivät malttaneet nukkua mitenkään ennen kuin selvisi milloin isä tulee kotiin, joten kun he kuulivat kymmenen jälkeen mieheni lähettämän tekstiviestin, ei minulla ollut sydäntä olla ottamatta sänkyyn menneitä lapsukaisia mukaan hakemaan miestä juna-asemalta. Olisittepa nähneet lasten aurinkoiset ja onnelliset ilmeet kun he juoksivat rappuset alas olohuoneeseen ja tulivat halimaan minua kun kysyin heidän halukkuuttaan lähteä mukaan. Ne oli niitä hetkiä lasten kanssa, jotka kantavat pitkälle kun noita ”tahimishetkiä” tulee. Oman lapsen pitkä ja luja halaus on maailman parhaimpia asioita, sanon minä.
Ja koti ei ole parhaimpia asioita tällä hetkellä sanon minä. Pyykkivuori on ollut karsea, koska olemme pesseet peittoja ja liinavaatteita antaumuksella nyt kun helteet ehkä alkavat olla loppupuolella ja pussilakanoille tarvitaan täytettä. Nyt kun koulut taas alkoi, piti lasten huoneissa ja sitä myöten muuallakin kämpässä tehdä tiettyä uudelleenorganisointia ja siisteyttä rakastavana suorastaan inhottaa katsella ympärille kun kaikki on hieman vaiheessa. Tekisi mieli viskata kaikki jätesäkkiin ja jonnekin lavalle, mutta eihän niin vain voi tehdä. Motivaatio totaaliseen kämpän raivaukseen onkin tällä hetkellä tasan nolla, kuten myös motivaatio tällä viikolla aloittamani ”takaisin ruotuun” -dieetin kanssa. Syntiset karamellit, pizzat sun muut ja sitä myöten myös sohvalla loikoilu kiinnostaisi huomattavasti enemmän kuin salaattien ja proteiinipitoisten ruokien popsiminen, joten allekirjoitan todellakin sen väitteen että pahat hiilarit saavat olon väsyneeksi ja vetämättömäksi. Ja sokeririippuvainen olen todellakin, eli aikamoinen työsarka minulla on saada itseni takaisin haluamaani terveellisempään suuntaan. Pöh, sanon minä.
Tarvitsen kunnolla motivaatiota ja lomaa kotikuvioista. Onkin oikeastaan hyvä että suuntaamme tänä viikonloppuna Tampereelle ja yövymme siinä samalla Solo Sokos Hotel Tammerissa. Olen ansainnut nyt jonkun muun nukkumispaikan kuin tuon natisevan sänkymme kotona, jonkun muun tekemän aamupalan ja pienoisen joutenolon. Ihan pienoisen vaan, sillä tekemistä perheellämme varmasti riittää.
Paistaa se päivä risukasaankin, tai laaksoon. Mahtavia maisemia ja mielenrauhaa. Kuva otetu Itävallasta Italian suuntaan heinäkuussa 2014.