Hei! Enpä ole oikein saanut itseäni niskasta kiinni kirjoittaa tänne. Tai oikeastaan aloitinhan minä muutaman postauksen viikonloppunakin mutta tekstit olivat niin surkeita tekeleitä että siirsin ne roskakoriin sen siliän tien. Kiireiden takia kun on turha kirjoitella hampaat irvessä yhtään mitään.
Meidän family on mennyt pikkuista matalalentoa taasen jonkin aikaa ja nyt alkaa tuntua kropassa. Oli mahtavaa piipahtaa viikoloppuna kutsuvieraille tarkoitetuilla LeasePlanin koeajopäivillä ja lapsetkin nautti kun Elastinen veti samalla pienoisen keikan ja jakoi nimmareita sen jälkeen. Esikoiseni oli aivan suloisen näköinen kun odotteli omaa vuoroaan nimmarinsaantijonossa, mutta hölmöilin kännykamerani kanssa siihen malliin että kuva esikoisesta Elan kanssa jäi haaveeksi. Yhden kuvan sentään sain nappastua todisteeksi että lähellä oltiin.
On se niin suloinen.
Pe-la yö meni minulla katkonaiseksi, sillä heräilin useampaan otteeseen stressaten aamuherätystä. Syy oli mitä hölmöin, en luottanut uuden kännyni herätykseen, mutta minkäs sitä alitajunnalleen voi. Sunnuntain makoisten yöunien jälkeen alkoikin taas tämän vaimon vaikeudet yöunien kanssa.
Minä tiedän, että olen aika herkkä tuntemaan ihmisten olotilat. Näen ne pienet merkit ja ilmeet, joista voi huomata heti millainen toinen ihminen on tai millaisella päällä hän on. Minua suorastaan ahdistaa kun minulle rakkailla ihmisillä on paha olla ja se tunne on hirveä, kun tiedän etten voi ottaa toisen pahaa oloa pois. Suru toisen puolesta seuraa mukanani kun menen nukkumaan ja on samantien sielussani kun herään. Kyllähän tuo häiritsevä tunne laantuu ajan myötä ollen vahvimmillaan muutaman päivän, mutta pyhät hyssykät mikä työ minulla on siinä kun yritän laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin!
Voitte uskoa että kun mieheni on aivan hirveän työpaineen alla, hoitaa sitä viemäriongelmaa joka on muuten vieläkin aivan pattitilanteessa, on ihana isä ja aviomies siinä lisäksi, alkaa se vain olla omasta mielestäni liian iso pala haukattavaksi miehelleni. Harvassa on ne hetket kun hän voi vain olla tekemättä mitään. Hymyt ei ole enää niin herkässä kun ennen, työasioita hän yrittää ratkoa päässään milloin missäkin ja hän vain on niin kamalan stressin alla että minua ahdistaa vaimona. Eilen minulta meinasi mennä jo plasmat sekaisin miehen takia kun mies rupesi kärsimään ”oudosta päänsärystä” eikä voinut enää ajaa autoa. Hyppäsi auton rattiin mutta pohdin pienessä mielessäni kaikkia vaihtoehtoja aina mahdolliseen kuolemaan saakka. Ajoimme kotiin ja rupesin epätoivon vimmalla googlettamaan oireita. Pystyin poissulkemaan kaiken vakavan, mutta olin silti jo ottamassa miestä mukaani pakollisille illan ajoille, koska pelkäsin miehen vetävän viimeiset henkäyksensä minun ollessa jossain muualla.
Eilinen oli kaikesta huolimatta hyvä päivä. Sain kakistettua ulos miehelleni sen, mitä olin ajatellut jo pidemmän aikaa. Olen huolissani hänestä ja hänen ei ole pakko tehdä kaikkea. Pohdimme miten saisimme järkeistettyä arkea ja tehtyä kodista vielä leppoisamman paikan olla. Tietokoneen ja television on sammuttava huomattavasti aikaisemmin, ja nyt katsotaan miehenkin ruokavaliota erityisen tarkasti. Jätämme pahat hiilarit vähemmälle ja lisäämme proteenia jotta vireystila nousisi. Eilisenä ateriana olikin kanafilee, lämpimiä kasviksia salaattipedillä sekä raejuustoa. Mies tykkäsi kovasti ja se tuttu hymykin pilkahti kasvoilta, sillä hän tiesi että olen hänen tukenaan ja välitän.
Niin juu, ja miten nukuin viime yöni?
Erittäin hyvin.