Insta sitä, Insta tätä. Ihania kuvia ja postauksia, mutta mä en vaan moiseen väänny tässä vaiheessa. Edelleen kytkynä mukana reissaava Nokia N8 pitää huolen siitä ettei tämä nainen Istagramiin paljoa kuviaan jakele. Mutta toisaalta wtf häshtägit saa meikäläisen karvat pystyyn. Onko kaiken maailman sometus jo viemässä suuren osan mun elämästä ja aiheuttamassa lisästressiä arjen hallintaan?
Mulla on oikea viha-rakkaussuhde kaiken maailman tekniikkaan. Siitä on ihan järkyttävä apu nykyään, sillä mä olen sitä sukupolvea joka naputteli aikoinaan kirjotuskoneella esitelmiä, äänitteli C-kasetille Salovaara Shown parhaimpia biisejä ja kävi ihan ite painamassa telkusta nappulaa vaihtaakseen kanavaa. Elämäni ensimmäinen ”kaukosäädin” oli Beta-videonauhurista lähtevän piuhan jatkeena ollut mötikkä, josta sai painaa pausen päälle ja pois äänityksen aikana. Ensimmäisen kännyn mä sain vuonna 1995 ja voi sitä iloa kun 2110i teki elämästä paljon helpompaa. Vihreä näyttö toisaalta aiheutti eräänä yönä mulle lievän järkytyskohtauksen kun sen valo täytti mun makuualkovin. Syvästä unesta herättyäni mä nimittäin luulin lyhyen hetken pienten vihreiden miesten tulleen hakemaan meikäläistä.
Oikeastaan mä kaipaan helppojen kännyjen aikaa. Nää uudet kännyt (mun lapsilla on uudemmat kännyt joten tiedän kyllä uudemmista malleistakin jotain) ei vaan oikein nappaa välillä. Valokuvia otettaessa kännyt laittaa kordinaatit muistiin ja jos tuuri käy, koko helekutan vehje jää jumiin kesken jonkun tekemisen. Mun känny on siinä mielessä ”ihana” laitos että kun siinä ei ole erillistä akkua, ei sitä vehjettä voi edes hiljentää repimällä sisuksia ulos. Tämä puhina vaan sen takia, että kännykkäni intoutui jumiutumaan erään kerran juuri sinä hetkenä kun toinen yritti soittaa siihen. Paikka ei ollut paras mahdollinen puhelimeen vastaamiseen, mutta mä en saanut sitä hiljaiseksi koska ei reagoinut hipaisuihin saatikka kännyn sammuttamiseen. Tuo oli kyllä niitä hetkiä jolloin teki viskata koko häkkyrä jorpakkoon, mutta siellä olis mennyt samalla iso kasa kuvia jotka oli vain ja ainoastaan kännyllä. Niin juu, kaivoin mä muuten jonkun ohjeen netistä miten saada noi automaattiset koordinaattien merkitsemiset kännykuvista pois. Onnistuinkin muutoksissa, mutta sen siliän tien navigaattori alkoi ryppyilemään ilmoittaen ettei yhteyttä verkkoon ole. Toki se edelleen näytti ajoittain missä mentiin, mutta välillä sitä mukamas seilattiin keskellä jotain järveä vaikka istuin tukevasti autossa moottoritiellä matkalla paikkaan B.
Ja voi tätä ihanuutta kun töissäkin parannellaan tietokoneohjelmia. Vanha, hyvä, älyttömän helppo ja toimiva ohjelma vaihdettiin uuteen aivan veemäiseen ohjelmaan. Ohjelman piti helpottaa meidän töitä mutta ei se siltä tunnu kun yhen kerran mun piti lisätä yks pikku juttu uudessa ohjelmassa. Vanhassa ohjelmassa klikkauksia/naputuksia vaadittiin kokonaista 7 kappaletta, nyt sama homma vaati 126 klikkausta/naputusta. Sanomattakin selvää että muutama kirosana vilahtelee edelleen duunin käytävillä.
Mutta on paljon ihanaakin. Ennen otettiin kinofilmikameralla valokuvia jotain 36 kappaletta, kelattiin filmi, vietiin kehitettäväksi ja todettiin että 36 kuvasta ehkä 6 oli niitä tosi onnistuneita otoksia. Nykyään voi ite dellata niistä tuhannesta kuvasta huonot otokset, ladata jäljelle jääneet koneelle ja tilata jostain kuvapalvelusta saman tien vaikka 10 valokuvakopiota onnistuneesta otoksesta. Tai rakentaa sitten sen valokuvakirjan samantien jos ei halua niitä perusvalokuvia itselleen.
Tähän puhinaan päätän postaukseni tällä kertaa ja liitän mukaan vuonna 2010 aneemisella kamerallani otetun kuvan Miamin satamasta. Ihan ite kaivoin äskettäin löytämältäni CD-levyltä.
