Kuulkaas, mä olen taistellut kivan tovin tänä aamuna näitten eri blogipohjien kanssa otsasuoni tykyttäen. Olis kiva vaihtaa toiseen teemaan mutta kun sitä ulkonäköä ei sitten millään saa mieleisekseen. Tässä sitä istutaan niska jumissa pikkanen luovutusvoitto-fiilareissa sellaisen päätöksen kanssa, että ehkä ensi vuonna mä saan rakennettua tästä blogista mieluisamman. Sen verran tässä on matkoja tähtäimessä että ette te musta valitettavasti pääse ihan heti eroon.
Täytyy kyllä nostaa hattua noille bloggaamisen ammattilaisille sillä bloggaaminen käy työstä. Tai sitten täysipäiväisen työn ja perhe-elämän pyörittäminen sekä vaimona oleminen vie sen verran multa aikaa että blogin suhteen on vaan pakko kattella sitä peruspohjaa (lievää puhinaa). Oman mielenterveyteni takia mulle on hyvin tärkeää saada olla vaimo isolla V:llä. Se on mun henkireikä, jolloin jaksaa olla myös äiti. Mä olen niin onnellinen että mun mies ymmärtää perheen pyörittämisen päälle yhtä hyvin kun minä. En mä jaksais yhtä isoa huollettavaa lasten lisäks ja takuuvarmasti en olis semmosta kattonut kovin pitkään. Hatunnosto siis tässä postauksessa myös niille, joilta se iso huollettava löytyy kotoa.
Töissä on muuten aika kökkö meininki. Mun tekis mieli sanoa hyvin monta valittua sanaa ja piirtää aikas muheva kaavio kaiken maailman suunnitelmista, mutta pidän suuni kiinni. Ei olis ihan pieni juttu nääs joten lottovoittoa odotellessa. En mä varmaan töitäni kokonaan lopettas koska kyllähän mulla se ”päivähoitopaikka” pitää vaan olla, mutta pikkasenhan se antais vapauksia päättää mitä elämässään tekee.
Ja loppuun vielä pikku kuva kivasta näkymästä joka nosti aamulla verenpainetta.
Öh.