Alppireissu Day 5: No eihän se nyt enää ylempänä voi olla!

Uusi päivä valkeni taas melko kauniina kun me heräsimme D:n mieskaverin luona aikaisin aamupalalle. Tiedossa oli melko paljon ajoa ja kaksi kaupunkia, Geneve sekä Lausanne. Ajomatka meni jokseenkin suotuisasti Geneveen, mutta kaupunki oli pettymys. Pettymys alkoi jo suurinpiirtein parkkihallista johon automme lykkäsimme, sillä se oli kaikkea muuta kuin tilava. Kiertäkää siis kaukaa ainakin Manorin kauppakeskuksen parkkihalli (Rue de Cornavin), jos haluatte välttää otsasuonen pullistuksen.

Pakollinen rakkauden lukko-kuva.

Kirkon ihailua miellyttävässä asennossa.

Ja kaupungin ihailua toisaalla -miellyttävässä asennossa taasen.

Kuvan ravintola ei liity alla mainittuun tapaukseen sitten millään lailla.

Kuuma päivä ja edellisen illan valvominen aiheutti sen, että olin itse hyvin väsynyt ja hikinen Geneveä kierrellessäni. Huokaisinkin helpotuksesta kun palasimme vihdoin autoon ja lähdimme suuntaamaan kohti Lausannea, jossa pysähdyimme syömään. Ruoka oli pettymys, sillä nälkäisinä me hyökkäsimme lähimpään ruokaa tarjoavaan pubiin joka onneksi tuntui olevan suosittu kaikenlaisten ihmisten keskuudessa. Jotenkin itselle tuli hyvä mieli, että liimaisista pöydistä huolimatta jopa lapsiperheitä näkyi ravintolassa, minkä oli pakko tarkoittaa sitä ettei ravintola ihan surkeimmasta päästä ollut. Kiertelimme täydellä vatsalla hieman aikaa Lausannessa ja nautimme vain näkymistä.

Jokin peli?

Paikallista taidetta.

Tarkoituksemme oli jatkaa Lausannesta majapaikkaamme, jonka olimme varanneet edellisenä iltana D:n mieskaverin luona ajatuksella ”nyt joku edullinen huone”. Lausannessa tehdyn kävelyn yhteydessä mieheni sattui kuitenkin huomaamaan ulkomainoksen Montreuxin Jazz-festivaaleista, joten päätimme suunnistaa majapaikkaamme Montreuxin kautta.

Kunnon viljelykset aivan moottoritien vieressä.

Jazz-festivaaleilla oli mahtava tunnelma. Kaupunki oli eläväinen, raha näkyi tietyillä kohdin ja me huokailimme. Miten olisikaan ollut ihanaa yöpyä Montreuxissa, istua lasilliselle viiniä ja nauttia tunnelmasta.

Tunnelma olisi takuuvarmasti ollut parempi, ellei ilma olisi muuttunut vähemmän suotuisaksi.

Esiintyjänä festivaalilla oli mm. Deborah Brown. Nautimme suunnattomasti hänen esiintymisestään, mutta valitettavasti rankka kaatosade sotki kuviota. Olin hieman hämilläni kun täysin tuntematon, ystävällinen ihminen antoi minulle sateenvarjonsa lainaksi siihen saakka kunnes festivaalin henkilökunta jakeli ilmaiseksi sadetakkeja. Ystävällinen ja auttavainen tunnelma huokui kaikkialla, mutta kaatosade vei voiton ja kävelimme märkinä takaisin parkkihallille ja autoon.

Matka hotellillemme ei olisi voinut puuduttavampi olla. Tuloste hotellivarauksestamme oli sellainen, että annetusta osoitteesta puuttui talon numero. Niinpä navigaattorin ohjattua oikealle tielle aloimme metsästämään hotelliamme. Nousimme, nousimme ja nousimme.

”Ei, ei se nyt voi enää ylempänä olla, katsotaan tuolta”. Ei ollut, joten eikun toiseen suuntaan.

Usko meinasi totaalisesti loppua kun päätimme jatkaa matkaamme yhä vain ylemmäksi, sillä kylä johon meidän piti ajaa jatkuikin myös aivan toiseen suuntaan. Sellaiset 14 kilometriä me taisimme ajaa, kunnes saavuimme paikkaan josta löytyi köysiradan pää 1.535 metrin korkeudessa.

Kyllähän minä hieman isommalti nielaisin, kun me astuimme kahden tähden hotellimme ovesta sisään. Se ruoan tuoksu mikä ovelta pelmahti nenääni sai vatsani sisällön suorastaan pyörähtämään ympäri ja en voinut muuta kuin toivoa, ettei kyseinen tuoksu tulisi leijailemaan huoneeseemme saakka. Vastaanottotiskiä ei ollut, taikka se ei ollut käytössä, joten jouduimme talsimaan ravintolan puolelle kirjautumaan sisään. Huoneen avaimet kouraan ja eikun laukkuja hakemaan. Tai sitten ei, sillä hotellissa ei ollut hissiä ja portaikko oli niin kapea että Samsonitejä oli aivan turha rahdata ylimmässä kerroksessa olevaan huoneeseemme.
Kolmen hengen huoneemme ei kovin suuri ollut, mutta mitäpä sitä olisikaan tämän kokoisesta talosta saanut irti. Iloksenne ravintolasta kantaututunut haju ei enää yltänyt kerrokseemme joten ilma oli raikas. Sängyt olivat siistejä ja vesipullot odottivat pöydällä valmiina.

Jottei nyt ihan luksusmeinigillä menty, niin vessasta löytyi jotain mielenkiintoista. Vessan kansi ei pysynyt yksinään ylhäällä joten se oli sidottu nauhalla vesisäiliöön kiinni. Mikäpäs tuossa, hieno idea, mutta se nauhan väri jäi mietityttämään tätä naista. Valkoinen pönttö ja ruskeaksi värjäytynyt naru piti huolen siitä, että vessahetkeni sisälsivät armotonta selkäni vahtimista.

Me kaikki olimme poikki päivästä sillä se oli ollut pitkä ja sisältänyt kaikkea. Uni alkoi pian painamaan silmiä, joten tyytyväisenä menimme vällyjen väliin. Mutta mikä onkaan todennäköisyys sille että kaikenlaiset örkit valitsevat minut, naisen joka inhoaa kaikkein eniten örkkejä maailmassa?

Se todennäköisyys on kuulkaattes 100 %, ja sen myöntää myös mieheni. Niinpä puhtoista sänkyäni vaelsi kauniisti 2 cm:n pituinen mato, jonka mies joutui päästämään päiviltä painokkaasta vaatimuksestani. Unta en saanut sen jälkeen vähään aikaan sillä olin aivan varma että jonkin sortin örkki tulee ja syö minua yöllä. Niinpä yritin vaihtaa ajatukseni maisemiin, joita olin huoneemme ikkunasta nähnyt. Ensimmäinen yöpymiseni pilvien yläpuolella ever, siinäpä jos missä oli eksoottista. Ja eksoottisemmaksi sen teki se, että tämän hääpäivän me vietimme miehen kanssa hulppean hotellin sijasta ruskeanaruisessa ja elämää nähneessä kahden tähden hotellissa jakaen huoneemme kolmannen, joskin hyvin mukavan, pyörän kanssa.

Näkymät huoneemme ikkunasta.