Helou. onhan tässä taas aikaa mennyt. Kiirettä on pitänyt ja jos ollaan rehellisiä, niin onhan tämä syksy ollut kaikkinensa semmoinen, että ihan pahaa on tehnyt välillä. Aiemmin kertomani koulukiusaamisasia vei loppujen lopuksi kaiken väännön myötä sellaiset pari kuukautta. Se oli perheemme sota suurta instanssia vastaan ja pidemmäksi venynyt sprinttijuoksu. Tuona aikana kävin tavalliseen tapaan töissä ja näyttelin reipasta toimistolla sekä kotona lapsille. Itkin lapsilta piilossa, milloin vessassa, milloin suihkussa, sohvan nurkassa lapsen ollessa yläkerrassa. Sitä tuskaa, mitä tunsin tuolloin on vaikea kuvailla. Se jäyti sisuskaluja, sai kropan tärisemään ja olon välillä toivottomaksi.
Kaikki se vääntö sinänsä kannatti, sillä nyt näyttäisi olevan lapsellamme paremmin asiat. Ei se kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että paljon tullee vielä olemaan tehtävää asian kanssa ja en ole myöskään uskaltanut huokaista helpotuksesta. Jälkensä kaikki tapahtunut meikäläiseen jätti ja olikin rankan työjakson myötä vähän huonompi kombo. Se on nääs niin, että voimat ehtyi. Työ oli yhtä tahimista, vaikeammat työtehtävät oli jätettävä syrjään kun aivokapasiteetti ei vaan riittänyt. Yöunet oli semmossii ja tommossii, olin ärtynytkin, liikunta jäi ja kaikki oli vaan sellaista, että ison spurtin jälkeen teki mieli vain kävellä elämässä. Ei se kuitenkaan tässä työelämän paineessa onnistunut ja pakko oli varata lekuri, kun luulin kaikkien tuntemieni oireiden viittaavan orastavaan työuupumukseen. Eipä sitten tullut mieleen, että toisenlainen tuomio tulla tupsahtaisi. Akuutti stressireaktio ja kyljessä maininta traumaperäinen stressihäiriö.
Edit 5.2.2023: Jos haluat tietää, mitä minulle kuuluu kolme vuotta myöhemmin, lues postaukseni Uusi vuosi, uusi Kirsi?
Olen vihainen itselleni. Olen niitä ihmisiä, joka haluaa olla oman elämänsä rouva. Istua oman elämänsä junan ohjaamossa ja ihan itse päättää junan suunnan ja vauhdin. Nyt olen ollut viimeisinä aikoina elämäni junan matkustajana ilman mahdollisuutta vaikuttaa itse junan kulkuun ja sanotaanko vaan, että se karmaisee minua. Mieleni on heikko. En voinutkaan selvitä tästä kaikesta voittajana ja nyt on järkyttävän luuseri olo. Kait sitä pitäisi olla tyytyväinen, ettei mitään työuupumus- tai masennusdiagnoosia tullut, mutta mielessä on nyt tilapäistä vikaa ja se siitä. Paha pääkoppa. Huono, viimeisen myyntipäivän ylittänyt ja paha.
Että nuin. Anopille pitäisi väsätä perinteinen vuosikalenteri ja äidille ”tyttöni mun”-kirjanen. Blogin puolella Tukholman pressimatkan postaus odottaa, San Franciscon ja Chicagon lisäpostaukset on tekemäti, Dublinistakin voisi kertoa tarkemmin mutta pah, sanon minä. Sitä on vaan tuijottanut monasti ruutua hölmistyneenä ja tuntenut sielun syövereissä, ettei hyvälle tekstille näytä.
Mutta siitä Dublinista pikkuisen. Käytiin tosiaan miehen kanssa kahdestaan siellä itsenäisyyspäivän viikonloppuna, kun herra halusi taas käydä kattomassa lempparibändiään Big Countrya. Minähän tietty oman lehmän ojassa omaavana naisena hiukkasen junailin itselleni mieluisaa hotellihuonetta ja niinpä päädyttiin Radisson Blu Royal Dublinin 100 m²:n sviittiin. Teen siitä aikanaan paremman esittelyn ja arvostelen hotellin, mutta muutama kuva majapaikastamme ja Dublinista tähän väliin. Sen vaan sanon, että mukava kaupunki Dublin oli, ja olisin viettänyt siellä kyllä ainakin yhden päivän lisää.
Juu ja muuten jos joku miettii, voiko Guinnes maistua Dublinissa paremmalle kuin muualla, niin vastaus on kyllä.
Blogiani voit seurata myös Facebookissa, Bloglovinissa, Blogit.fi -sivustolla ja Instagramissa. Facebookiin päivitän myös blogin ulkopuolisia kuulumisia, joten sieltä näet ajankohtaisemmin missä meikäläinen milloinkin menee.
Vastaa