Kun rakkaus loppuu…

Ei. Ei meidän perheessä onneksi.

Tämä viikonloppu on mennyt hiukkasen hiljaisemmilla mielin, sillä ystäväni tuli jätetyksi melko tökeröllä tavalla. Mies ei vain sitten jaksanutkaan perhe-elämää ja päätti jättää vaimon lapsineen selviämään yksin. Surulliseksi tämän asian tekee se, että mukana on tosiaan kaksi lasta, jotka ovat molemmat niin vanhoja että ymmärtävät erittäin hyvin mitä isä on tekemässä. Tapahtuma on vielä hyvin tuore ja kaikki ovat shokissa, mutta minua ahdistaa se tunne kun tiedän miten syvälle ystävääni sattuu. En voi kuin keskustella ja kuunnella, mutta muutoin välimatka välillämme on vain liian pitkä enkä voi olla fyysisenä tukena.

Omat ajatukset on hyvin sekalaiset tällä hetkellä. Olen järkyttynyt, surullinen ja vihainenkin, mutta samalla pääni on täyttänyt syvät pohdinnat. Voiko rakkaus loppua noin vain, onko se koskaan ollutkaan oikeata rakkautta jos kerran voidaan kasvaa erilleen pikkuhiljaa tai nopeammin? Mitä parisuhteessa voi tehdä niin väärin ettei enää voida keskustella ja yrittää selvittää? Miksi kummassa pistetään perhettä pystyyn, onko sitä tutkittu ja haisteltu toista kumppania sittenkään tarpeeksi hyvin ennen lasten tekemistä? Oliko parisuhde sittenkin tuomittu kuolemaan jo heti ensimmäisillä parisuhteen alkumetreillä muttei sitä vain huomattu siinä huumassa? Unohdettiinko nainen ja mies-roolit kokonaan lasten myötä ja muututtiin pelkiksi isi- ja äiti-ihmisiksi? Äkkiä oma hyvinvoiva parisuhde alkoikin näyttää ihmeelliseltä luonnonoikulta ja täytyy myöntää että pieni pohdinta valtasi aivoni. Onko niin että meilläkin on ero edessä joskus vielä sillä ”kaikkihan tässä ympärillä eroavat”.

Me olemme olleet miehen kanssa entistä tiiviimmin ystäväni ilmoituksen jälkeen. Keskustelimme aiheesta paljonkin, sillä hän tuntee saman tuskan kuin minäkin koska ystäväni on ollut lähellä meidän molempien elämää. Pohdimme omaa parisuhdettamme paljon ja kaivelimme niitä syitä mitä me olemme ehkä tehneet oikein. En voi olla muistelematta niitä kymmeniä pohdintoja silloin nuoruudessani kun mietin ”unelmieni miestä”. Minä tiesin tasan tarkkaan mitä hain ja mistä asioista en ollut valmis tinkimään. Miehen kanssa ei saanut missään olla sellaista tunnetta että suru ja harmistus valtaisi sielua jostain hänen tekemisistään. Minä halusin koskettaa miestäni ja saada kosketusta milloin vain, enkä missään nimessä pyydellä anteeksi sitä mitä olen. Minua ei saanut painaa alaspäin missään ja milloinkaan, vaan minua piti kohdella tasavertaisena kumppanina ja naisena. Perheen pyörittämiseen piti osallistua ja pidinkin sitten huolen siitä että mies vaihtoi vaippoja siinä missä minäkin, syötti lapsia, piti sylissään ja leikki heidän kanssaan. Mies kasvoi isyyteen ja oppi ettei lasten hoitaminen kotona ole mitään lomaa. Pidin omasta pääkopastani huolta, tiesin vahvasti ne rajani milloin minusta alkaisi tulla ”nalkuttava akka” ja vahdin ettei minusta tullut sellainen. Puhuin tunteistani ja keskustelin mieheni kanssa joka myös osasi keskustella, kiitos tarkkojen miesvalintakriteereideni.

Perhearjen pyörittämisen ohella olemme olleet hyvin itsekkäitä mieheni kanssa ja ottaneet pieniä kahdenkeskisiä irtiottoja. Lasten ollessa pieniä irtiotot olivat alta vuorokauden pituisia, sittemmin pidempiä. Tärkeintä näissä yli 16 yhteisessä vuodessa on tosiaan ollut se, ettemme ole koskaan jättäneet aviovaimo-aviomies-rooleja pois ja olemme pitäneet kiinni niistä yhteisistä arvoista jotka meillä on jo aikoinaan sovittu. Olemme hyvin samankaltaisia, sielunkumppaneita ja se jos mikä on pitänyt meidät yhdessä. Sielukumppanius, onko se sitten mikä tarvitaan hyvään parisuhteeseen?

Tiedä sitä sitten, mielelläni kuulisinkin mikä teillä pitää parisuhteen kunnossa. Eronneet puolestaan, jos nyt katselette parisuhdettanne jälkeenpäin, kuoliko rakkaus tuosta vain vai oliko parisuhteen alussa jo sellaisia tuntemuksia sielussa ettei kaikki olekaan ihan mukavan tuntuista. Jotenkin tuntuu että kariutuneissa parisuhteissa hälytysmerkit ovat olleet jo nähtävissä aiemmin mutta niihin ei ole reagoitu. Mikä kumma onkaan ihan oikeasti huonon ja hyvän parisuhteen anatomia?

Perhe-elämä on rankkaa, jokainen perheellinen tietää sen varmasti. Kehtaan väittää että parisuhteen kunnossapito niin henkisesti kuin fyysisesti on se keyword perhearjesta selviämiseen. Parisuhteeseen tarvitaan kaksi ihmistä ja kun yksi on onnellinen, on toinenkin onnellinen.

Läheisyys. Yhdessäolo. Rakkaus.

Halikaahan toisianne, pariskunnat!