Positiivisuushaaste, pt 1

Sain tuossa jokin aika sitten TÄMÄ MATKA-blogin Anna Koskelalta positiivisuushaasteen ja vihdoin nyt tämän kaiken kiireen (?) keskellä sain väsättyäni jonkin sortin tuotoksen nähtävillenne. Nämä kuluneet viikot ovat olleet minulle aika menorikkaita ja vähäunisia, minkä takia väsymys on painanut mieltä ja omalla tavallaan pitänyt huolen siitä ettei ole vain ollut tarpeeksi virtaa pohtia niitä positiivisia/onnellisia juttuja.

Mutta nyt minulla on aikaa, joten tässä minun pohdintani tälle lauantaille:

1. Oma aika!

Kyllä, kiireisenä perheenäitinä sitä omaa aikaa ei todellakaan ole liiaksi. Olin jo valmistautunut miehen mökkiviikonlopun takia siihen, että olen lasten kanssa kotona ilman mahdollisuutta käyttää autoa mutta toisin kävi. Lapsilla alkoi tulla kyllästyminen kotona ja kavereilla pyörimiseen, joten he pyysivät itse päästä isovanhempien hoivaan pari päivää sitten. Meillehän se sopi mainiosti, sillä aikuisten seura/ruoka ja järjestämät aktiviteetit ovat paljon parempi vaihtoehto verrattuna työpäivän pituiseen oleskeluun, jossa ainoa yhteys aikuiseen on pelkän kännykän varassa. Niinpä lapset ovat isovanhemmilla, mies mökillä mylvimässä niiden pallonpotkijoiden perään ja minä möllötän ihan ypöyksin täällä kotona. Istun tällä hetkellä täysin hiljaisessa asunnossa ja lipitän raikasta vettä. Ihan periaatteestakin en ole edes vaatteita pukenut päälleni vaan möllötän kylpytakissani, koska nyt nautin täydellisestä toimettomuudestani!

2. Mahtavat työkaverit

Olenkin jo useampaan otteeseen varmaan maininnut että meillä on hyvä työporukka töissä. Vuoden vaihteessa tapahtuneet organisaatiomuutokset tosiaan söi monen ihmisen mieltä ja meillä oltiin hyvinkin vihaisia. Nauru ja ilo katosi käytäviltä ja kritisoimme kyllä edelleen monia uusia tapoja työpaikallamme. Niistä asioista ei sen enempää, mutta kaiken tämän keskellä meidän porukalla on pysynyt se sama tiimihenki, joka loppujen lopuksi on ollut suureksi avuksi tämän kaiken kritisoidun ajan keskellä. Eilen pääsin taas viettämään aikaa työpaikan naisten kanssa ja ilta oli jälleen kerran erittäin onnistunut. Mikäs olikaan sen mahtavampaa kuin tulla hiljaiseen kotiin ja nukkua tänä aamuna pitkään (mitä nyt mies lähetti teksiviestiä aamuyhdeksän jälkeen… )

Kuva aiemmalta Tallinnan-reissulta. Olimme tällä kertaa työkaverini luona kylässä, joten periaatteesta en pistä kuvia nettiin toisten ihmisten asunnosta vaikka kuvassa näkyisikin vain ruokatarjoiluja pöydällä.

3. Oma mies, lapset ja rakkaat läheiset

Rakkaat ihmiset ympärilläni ovat minun voimavarani, enkä varmaan jaksaisi ilman heitä. Olen tarkkanäköinen ihminen, joten olen osannut karsia energiasyöpöt ihmiset läheltäni sekä pyrkinyt opettamaan samaa omille lapsilleni. Olen onnellinen miehestäni, jonka kanssa voin olla oma itseni, jota saan rakastaa ja joka rakastaa minua. Meillä on hauskaa, me voimme keskustella hankalistakin asioista ja yhteistyö perheen pyörittämiseksi toimii. Rakastamme lapsiamme ja vaikka perheen pyörittäminen on rankkaa, en vaihtaisi mitään pois. Lasten iloiset ilmeet, pohdinnat ja äskenkin puhelimessa käydyt keskustelut antavat uskoa siitä, että ainakin vielä olemme onnistuneet kasvattamaan lapsiamme oikeaan suuntaan. Toivon koko sydämestäni sitä, että aikuisenakin he vielä arvostavat välejään meihin vanhempiin ja opettavat omille lapsilleen samoja arvoja mitä me olemme opettaneet. Samat arvot olemme mekin lapsena oppineet omilta vanhemmiltamme, joten rakkaat läheiset ovat meille hyvin tärkeitä.

3. Juhannus

Juhannus on ollut aina yksi lempiajankohdistani juuri senkin takia, että silloin minulle rakkaat ihmisen kokoontuvat yhteen hyvän ruoan, juoman ja seuran ääreen, nauttivat luonnon rauhasta ja kunnon saunomisesta. Minulle hiljaisilla illoilla, järvimaisemalla ja luonnon vehreydellä on akkuja lataava vaikutus.

Saunavihta juhannuksena on must.

 Ja äidin kanssa on sovittu traditioksi muodostunut kahdenkeskinen limpparihetki mökillä.

4. Kokemuksia ja lisää kokemuksia

Elämäni on hyvin paljon työpaikan, kaupan ja kodin välillä suhaamista, eikä meidän perheen arkielämään todellakaan paljoa muuta kuulu. En kuitenkaan jaksaisi sellaista kovinkaan pitkään joten meille on ollut tärkeää pystyä reissamaan vaikka 36 euron Siljan risteilylle jos ei muuta. Kun katson elämääni taaksepäin, huomaan että miehelle ja minulle on tullut iän karttuessa suurempi tarve kokea jotain uutta ja paeta perusrutiineista pois. Olen ottanut itseäni niskasta kiinni viime aikoina, tehnyt never ever-juttujakin ja ollut hyvin ylpeä itsestäni sen jälkeen.

Saanko esitellä Brutuksen, alligaattorin joka luuli itseään koiraksi. Kaveri näytti sen verran leppoisalta että nappasin sen syliini pientä lahjoitusta vastaan. En hyväksy turisteille tarkoitettua maksullista eläinten kanssa poseerausta koska kyseisiä eläimiä pidetään huonoissa oloissa. Tässä oli kuitenkin kyse Miamissa toimivasta elintensuojeluyhdistyksestä, joka ottaa huostaan eksoottisia eläimiä joita ihmiset ovat ymmärtämöttymyyttään ottaneet lemmikeikseen ja hoitaneet väärin. Mies ei uskaltanut Brutusta ottaa syliin ja piti minuakin hulluna, mutta niin vain säilytin käteni ja kaikki raajani. Tuon tempun jälkeen kyllä oli pakko juhlistaa itseni ylitystä olusella.

Tähän kuvaan liittyy kokemus, jonka muistan koko ikäni. Näkymään liittyy pelkoa, itkua, epätoivoa, suuria pyyntöjä ja ihme, joka saa kyyneleet silmiini vieläkin. Kyseisestä tapahtumasta lisää myöhemmässä postauksessa.

5. Ihmisen näköinen vai ei, siinäpä pulma. Ehkä kuitenkin ihan ok?

Ulkonäköni on ollut minulle murheenkryyni nuoruudessa, sillä ristikkäin olevat nököhampaat, pullonpohjasilmälasit, hammasraudat (koko arsenaali niskavedosta lähtien), minikoko ja hyvin myöhässä alkanut naiseutuminen antoivat paljon aihetta koulukiusaajille. Kun nyt katselette kuviani tässä postauksessa, huomaa ettei noista ajoista ole paljoa jäljellä. Ikä kuitenkin alkaa pikkuhiljaa näkyä ja siksi olen karsastanut laittaa kuviani näytille. Nenäkin, tuo kammoksumani asia keskellä päätäni paistaa niin terävänä ja suurena kaikissa kuvissa, että se jos mikä on tehnyt mieli viskata minua koskevat kuvat roskakoriin.

Minä vanhenen koko ajan ja se tuottaa tietynlaista paniikkia, kriisiäkin itselleni ajoittain. Katselen kauhulla käsiäni joihin ilmestyy ryppyjä kun taitan niitä tietyllä tavalla, silmäkulmieni ryppyjä ja tietyissä kuvissa suurena paistavaa terävää nenääni jonka näyttää kasvavan iän myötä (?). Odotan kauhulla päivää jolloin virtsa alkaa karkailemaan ja kuumat aallot iskevät. Kaukanahan nuo ajat toivottavasti on, mutta vanheneminen on minulle todellinen kriisi enkä pidä uusimmista kuvistani.

Kun nyt katselen muiden minusta ottamia kuvia mm. Solo Sokos Hotel Estorian avajaisista ja Visit Helsinki loves Rantapallo-tapahtumasta täytyy todeta, että tämän ikäiseksi ihmiseksi olen aika ok. Siitä jos mistä täytyy hakea sitä positiivista fiilaria ja muistaa se silloin kun nenäni ja ryppyni taas paistaa kuvissa.

Nautinnollista lauantaita kaikille!

P.S.: Täällä lienee jo kaikki haastettu, joten haastan kaikki muut joita ei olekaan haastettu. Keeping it simple nääs.