Onnellisuushaaste; realisti vai kiittämätön nainen?

Hupsheijaa, heippa vaan. Pikkuista hiljaiseloa ollut havaittavissa blogirintamalla sillä tässä perheessä on taas ollut sellaista haipakkaa että hitaampaa heikottaa.

TÄMÄ MATKA-blogin Anna muisti minua onnellisuushaasteella ja olen todellakin päättänyt osallistua siihen mutta aika kehnosti homma on kyllä alkanut. Ei minulla ole ollut huonoja päiviä mutta rupesin tuossa tosiaan pohtimaan että olenko todella kiittämätön ihminen, realisti vai jotenkin ymmärtämätön kun viikonloppuna en paljoa löytänyt onnellisia asioita. Vai onko niin, että niitä onnellisia asioita oli, mutten nähnyt niitä taikka niinkään pitänyt niitä asioina joita pitäisi hehkuttaa. Alla onkin ote lauantaistani:

* Sain nukkua aamulla pitkään. Totuus: Heräsin yöllä useaan otteeseen kun esikoinen tuskaili allergian kanssa, akku piippasi kännykästä jonka metsästämiseen meni aikaa, makuuhuoneessa oli kuuma ja sitten luonnonvalo häikäisi enkä löytänyt heti silmälappujani. Pitkään nukkuminen ei auttanut kun koko yö koostui katkonaisista yöunista.

* Ihana kotipäivä perheen kesken. Totuus: alkupäivä meni siivotessa koko perheen voimin, sitten mies lähti kauppaan lasten kanssa ja minä jatkoin väsyneenä siivoamista. Olisi edes tullut valmista mutta ei. Alakerta tuli kokonaan siistiksi mutta yläkerrasta sain puhtaaksi vain wc/kylpyhuoneen. Takaraivossa kolkuttaa siis vielä yläkerran imurointi ja pölyjen pyyhintä. Ja kyllä, joskus sitä on siivottava.

* Sain nauttia kahdenkeskisen illallisen miehen kanssa kotona. Totuus: Lapset oli ruokittu aiemmin kun heillä oli kova nälkä ja oman ruokamme valmistuminen kesti pidempään. Rauhallisesta illallisesta ei kuitenkaan ollut kyse, koska lapset kyselivät varmaan parisenkymmentä kertaa meiltä yhtä sun toista. Ja yhden sanaharkankin me jouduimme selvittämään ateriamme aikana. Kyllähän pihvi oli onnistunut, mutta pienestihän se kerkesi kylmettyä siinä lasten asioita selvitellessä.

* Ihana ilta oman kullan kanssa. Totuus: Yritin pysyä unenpöpperössä hereillä ja nauttia illasta mutta aikas pöhkö olo minulla oli koko ajan. Katsoimme surullisen elokuvan vielä loppuillasta ja päädyin itkemään valtoimenaan -> silmät olivat turvoneet vielä seuraavana aamuna.

Lievää asenneongelmaa oli siis havaittavissa täällä päässä. Väsymystä kenties, vai kylmä toteamus että turha tässä on puhua onnellisista hetkistä kun ne ei siltä oikeasti tunnu. Pidänkö minä omaa miestäni, lapsiani ja kattoa pään päällä niin itsestäänselvyytenä ettei niistä tarvitse hehkuttaa, niitä ei voi laskea onnenasioiksi. Auringonpaiste? kiva juu, mutta mitä sitten?

Pöh. On minun pystyttävä parempaan, nähtävä asiat toiselta kantilta vai mitä?

Tämä päivä oli parempi kuin eilinen. Ja eilinen päivä oli parempi kuin edellä kertomani lauantai. Siinäpä sitä jo jotain onnenmurusia, tulevien postausten aiheita.