Eiköhän se ole vihdoin muutosten aika. Mä olen repinyt selkänahkastani aika paljon irti töissä ja elänyt siviilissäkin aikataulujen mukaan, niin pakollisten kuin omien rakentamieni. Nyt mä oon siinä tilanteessa että kroppa on alkanut oirehtimaan ja hälyttänyt että tämän naisen on ruvettava hiljentämään tahtia.
Mä otin itseäni viikonloppuna niskasta kiinni ja päätin ottaa mm. siivoomisen lunkimmin. Sen sijaan että olisin tehnyt asiat etukäteen päättäminäni hetkinä odotinkin sitä fiilistä millon teki mieli tarttua siivousrättiin. Ihme kyllä siinä leppoisasti istuessani tuli jossain vaiheessa olo, että nyt vois oikeestaan siivota vessat. Olihan ilta jo aika pitkällä mutta kun se fiilari iski niin sitten mentiin ja tiedättekö mitä? Maanantaina duuniin käveli pikkasen rentoutuneempi naikkonen kun aikasemmin. Ehkä se oli silmänlumetta tai ihmeellistä hetkellistä yltiöpositiivista fiilaria mutta tästä on hyvä jatkaa.
Duunissa jatkuu kökkömeininki ja mä tiedän että pahempaan mennään. Mä olen jo päättänyt ilmoittaa etten jatka eräässä tehtävässäni vuodenvaihteen jälkeen koska kyseessä on palkaton lisätyö. Mä voin tappaa itteni työllä ja stressaamisella ennenaikaisesti tai myöntää että ei tämä maailma kaadu jos joku asia ei ole just nyt heti valmis. Työt ei töissä tekemällä lopu vaan lisääntyy ja jo yksi huone tässä kämpässä siistinä on paljon parempi kuin koko kämppä hävityksen alla. Mulle muutama lehti olkkarin pöydällä on jo yhtä kun sotkunen kämppä, joten aika paljon mulla on opittavaa. Mun pahin vihollinen kun koko elämäni on ollut jonkin sortin perfektionistin pääkoppa joka on nyt laitettava kuriin.
Mä tiedän jo että mulla on helkkarinmoinen työ. Vaatii hemmetinmoista energiaa ja päättäväisyyttä muuttaa tämän vahvan naisen rutiineihin jumittunutta elämää. En mä tiedä edes onnistunko mutta ei mulla ole muuta vaihtoehtoa sillä mä välitän itsestäni.
Wish me luck.
Aina ei tarvitse vetää ihan äärirajoille ; )