Mä rupesin tossa eilen plaraamaan reissukuvia Hongkongista tänne postattavaksi ja huomasin että ne oli aikalailla lapsipainotteisia eikä siten sovellu periaatteeni mukaan julkiseen jakoon. Rakennuksia ja muutama nähtävyys niissä vilahti ilman lapsia, mutta koska Hongkongin reissu vedettiin löysemmällä kaavalla lasten tuntemusten mukaan oli kuvasaldo aika suppea. Joittenkin mielestä oli varmaan hölmöä rahdata luunsa Hongkongiin ja olla näkemättä oikeastaan mitään, mutta meidän perheellä ei ole ollut koskaan mikään suorittamisen pakko. Töissä saa jo suorittaa ihan tarpeeksi, joten vapaa-aikana me liikutaan fiilisten mukaan.
Mä olin loppujen lopuks aika pihalla esikoisen tultua maailmaan. Mä muistan kirkkaasti sen ekan illan kotona kun vauva pistettiin sänkyyn ja me istuttiin miehen kanssa sohvalla. Mä olin hämilläni, omalla tavalla ahistunutkin siitä tilanteesta etten mä tiennyt millanen elämä mulla oli tulossa. Ei siinä äitiydessä mitään pahaa ollut ja rakastin lastani valtavasti, mutta mulle alkoi kasvaa sen siliän tien paineita olla hyvä äiti pikkuiselle. Mua ahisti aluks kun en tiennyt mitä vauva itkee milloinkin ja pohdin kovasti olenko nyt tehnyt jonkun asian oikein. Kun tohon paineeseen yhdistettiin uuden kämpän etsiminen, hankkiminen, remontoiminen ja muutto, voitte olla varmoja että muskareiden sun muiden sijasta keskityin ihan kotona ja lähipihassa olemiseen lapseni kanssa. Kun kuopus sitten syntyi, jäi muskarit sun muut kokematta unihäiriöiden takia, mutta mä olen ollut aina tyytyväinen mun ratkaisustani olla menemättä kaikenmaailman aktiviteetteihin.
Mä en ole pullantuoksuinen äiti joka juoksee lastensa kanssa harrastuksesta toiseen ja hilluu iloissaan vanhempainyhdistyksen riveissä. Facesta mä bongaan iloisia päivityksiä siitä kuinka joku äiti on seisonut 10 tuntia jalkapallokentän laidalla seuraten lapsensa jalkapallo-otteluita. Hyvä niin, olisin mäkin ylpeä lapsen ilosta mutta hyi mua kun mä myönnän suoraan ettei musta olis seisomaan vesisateessa kymmentä tuntia naama hymyssä keskustellen muiden jalkapalloäitien kanssa. Meille oli aikoinaan itsestään selvää, että lasten 8,5 tuntisten tarhapäivien jälkeen he saivat olla rauhassa kotona/pihalla ja nauttia elämästään lapsina ilman kiirettä kaikenmaailman harrastuksiin. Viikonloputkin oli rauhoitettu samanlaiseen toimintaan taikka isovanhempien luona kyläilyyn. Harrastukset tulivat ajankohtaiseksi vasta koulun alettua, mutta silloinkin tarjosimme lapsille mahdollisuuden ihan itse päättää mitä he haluaisivat alkaa harrastamaan. Toinen on jo harrastuksensa löytänyt ja on ihan innoissaan siitä, mutta toinen lapsi puolestaan etsii sitä oikeaa harrastustaan. Kyllähän se harrasti oman aikansa yhtä lajia, mutta ilmoitti ihan itse ettei se sittenkään ole hänen juttunsa. Lapsen toiveesta viemme hänet kuitenkin syksyllä tutustumaan toiseen lajiin joten kattellaan sitten miten käy. Jos harrastaminen ei ole kuopuksen juttu niin ei se mitään, ihmiset on erilaisia.
Mulla ei tulis mieleenkään pakottaa lapsiani tietyn harrastuksen piiriin koska ”kyllähän sen lapsen on hyvä harrastaa jotain”. Mut vietiin aikoinaan ykskaks urkukouluun koska mun vanhemmat oli sitä mieltä että olishan se hyvä soittaa sähköuruilla kun sellaisetkin on mun huoneeseen hankittu. En mä edes muista pyytäneeni niitä, mutta kait isä oli ne ”Sulo Viléninä” jostain halvalla hankkinut. Anyway, sinne urkukouluun mut sitten joka viikko raahattiin ja mulla alko lämpötila nousemaan kun homma ei vaan napannut. Onneks isä ja äiti huomas piakkoin ettei se urkukoulu ollut ihan mun juttu joten ne opinnot jäi lyhyeen ja hyvä niin. Mitään suurempaa ala-asteen näytelmäkerhon ja yläasteen kuviskerhon lisäks mä en harrastanut mutta ihan normaali musta omasta mielestäni tuli.
Me oltiin viime äitienpäivänä kattelemassa lätkämatsia perheen kesken ja en voinut kun ihmetellä erästä vieressäni istunutta äitiä. Lapsi harrasti ilmiselvästi jääkiekkoa, mutta siitä mä olin varma ettei pojalla ollut suurempaa intoa lajiin. Äiti painosti lastaan katselemaan tarkkaan pelaajien ja erityisesti maalivahdin työskentelyä, mutta lapsi ei ollut kovin innostunut ja vastusteli koko ajan. Kyllähän äiti kannustikin, mutta poika oli kerrassaan vaivautunut. Mä säälin oikeesti sitä poikaa, eikä se äiti saanut multa kyllä pisteitä ollenkaan. Ehkäpä se poika on tuleva huippupelaaja, mutta aikas kivinen tie sillä paralla on tiedossa jos intoa ei ole ja mutsi painaa rankasti päälle jotta saisi elää omaa unelmaansa. Onhan se sentään niin hienoa jos perheessä on huipputasolla pelaava lapsi. Valitettavasti kaikki vanhemmat ei vaan ymmärrä sitä, että sen harrastamisinnon pitää kuitenkin löytyä lapsesta itsestään.
Mulla ei ole huipputasolla harrastavia lapsia, eikä välttämättä tule. Ei mun maailma kuitenkaan siihen kaadu, sillä kotona odottaa kaksi iloista ja nauravaista, elämäänsä tyytyväistä tenavaa. Mun ainoa toive on että he ovat onnellisia, tyytyväisiä itseensä sellaisina kuin ovat ja oppivat tuntemaan itsensä. Siinä sitä myöskin on ihan kunnolla hommaa, vai mitä?