Helou!
Tässä sitä ollaan ryytymyksen rajamailla ja motivaatio kaikenmoiseen liikkumiseen totaalinen nolla. Oltiin eilen kattomassa Johny Deppin ”The Lone Ranger” ja mä en oikein tiedä mitä sanoa itse leffasta. Mun mielestä sen olis voinut pistää pikkasen lyhyemmäks koska alku oli jokseenkin laahaava. Nuorta Tontoa ei leffassa näkynyt niin paljoa kun olisin toivonut, joten mä olin kyllä pikkasen pettynyt. Jotenkin mää vaan odotin Pirates of the Caribbean-tyylistä ”nopeutta” ja se varmaan vaikutti fiilareihini leffasta. Mutta Johny Depp oli näyttelijäsuorituksessaan taas kerrassaan ihana ja odotin aina innolla Tonto-kohtia. Kotona me oltiin miehen kanssa vasta puolenyön maissa joten nyt on ymmärrettävistä syistä ryytynyt olo viiden tunnin yöunien jälkeen.
Me käytiin ennen leffaa miehen kanssa yksillä oluilla. Lapset oli jätetty meillä taas viikon ajan majailevan appiukon hoiviin joten päästiin ihan kahdestaan ulos. Hyvin harvinaista herkkua ja mies pikkasen ihmetteli kun olin innoissani harvinaisista treffeistä. Ei se sitä oluttuopposta ja leffaa treffeinä pitänyt, mutta kun tähän säälittävään (iso ?) elämään ei paljoa ulkonakäymiset kuulu, on sitä pakko iloita tuostakin ja kutsua niitä treffeiksi.
Siinä tuopposella istuttaessa mies vilas nopeasti Iltalehden artikkelin terveydenhuollossa tapahtuvista hoitovirheistä ja me ruvettiin ihmettelemään niitä pikkasen enemmänkin. Pian mies kuitenkin päätyi keskustelemaan siitä, mikä hänen tilanteensa mahdollisesti olis tällä hetkellä jos mulle olis käynyt köpösti kuopusta synnyttäessäni. Se oli nimittäin jokin suunniteltu juttu, ettei mulla ollut vielä tarkoitus vaihtaa hiippakuntaa tuona iltana.
Esikoisen synnytys päätyi 19 tunnin kärvistelyn jälkeen kiireelliseen sektioon, jonka jälkeen meikäläisellä oli vielä pieniä ongelmia/komplikaatiota. Jonkinmoinen ”trauma” mulla lienee jäi tosta synnytyksestä, koska mulle tuli tunne että haluaisin suoraan sektion seuraavalla kerralla. Onneks mä olen helposti tunteistani puhuva ihminen, joten mun oli helppo avautua asiasta neuvolassa ja kotona miehelleni. Mies otti huoleni vakavasti, sillä jokin intuitio sai hänet painamaan sektiota väkisinkin läpi ja vaatimaan mun menemistä pelkopolille. Työt sai jäädä siltä hetkeltä mieheltäkin tekemättä, kun hän tunsi suurta pakkoa tulla pelkopolille keskustelemaan lääkäreiden kanssa. Ja hyvä niin, sillä lääkäreiden yrittäessä kovasti puhua mua pois sektiosta pysyi mies tiukkana sillä mä en siihen pystynyt. Kovan väännön jälkeen saatiin pelkopolilta papruihin jokseenkin tämmöinen merkintä: ”ensisijaisesti alatiesynnytys, mutta sektioon päädytään herkemmin” Tostakin merkinnästä on jo paljon aikaa, joten tasan tarkkaan sanat ei ole muistissa.
Kun kuopuksen synnytys sitten alkoi, kärvisteltiin taasen klassiset 19 tuntia kunnes huomattiin ettei homma taaskaan etene. Kätilö päätti keskustella asiasta lääkärin kanssa ja mies meni käytävälle kuuntelemaan keskustelua. Kaksi menossa kiireelliseen sektioon, toinen niistä olin minä. Mut päätettiin raijata leikkuriin ensin koska mulla oli pelkopolin lappu. Ehkä siinä oli jo sitä jotain johdatusta asiassa. Sektio meni hyvin, lapsi syntyi terveenä eikä mullakaan ollut pahempia ongelmia. Myöhemmin lääkäri tuli kuitenkin keskustelemaan kanssani ja kertoi kohtuni tilanteen tuona iltana. Veistä ei ollut tarvittu kohdun avaamiseen, vaan lääkärin oma sormi oli ”hipaisusta” puhkaissut kohdun. Niin ohut se siis oli ollut. Mikäli synnytystä olis jatkettu alateitse, olis meikäläisen kohtu varmasti revennyt enkä olis tässä tätä kirjoittelemassa.
Miehellä kostu pikkasen silmät eilen siinä keskustellessa. Mitä jos hän ei olis reagoinut intuitioonsa? Mitä jos mä en olis puhunut alunperinkään tunteistani? Olisko hänestä tullut nuori leski, tuoreen vauvan ja pienen taaperon yksinhuoltaja? Olisko hänen psyykkeensä kestänyt vaimon menetystä ja oisko hän saanut jostain voimaa hoitaa lapsia siinä samassa? Töistä olis varmasti täytynyt irtisanoutua ja muuttaa maalle lähelle vanhempiaan. Elämä olis takuuvarmasti jotain ihan muuta jos hän olis menetyksestään suruun kuolematta selvinnyt. Mites mun oma äiti, leski itsekin, olis mun kuoleman kestänyt? Ei varmaankaan hyvin, sen tiedän.
Siinä sitä tuopposen jälkeen kävelin käsi kädessä rakkaan mieheni kanssa leffateatteriin ja pohdin pienessä mielessäni. Mitä jos?