Joskus on vaan niin hyvä olla!

Tiedän, matkoistahan sitä pitäisi kirjoittaa, Norjan vuonoristeily on purkamatta, voisihan sitä Prahan Hiltoniakin esitellä jonkin verran mutta… Joskus vaan on niin mukava olla, päivät tuntuvat näyttävän parhaimmat puolensa ja oma pääkoppakin hymisee tyytyväisyyttään.

Ei minulle mitään ihmeellisempää ole tapahtunut, olen vain ottanut itseäni niskasta kiinni ja pyrkinyt pois arjen aikatauluista, sillä itsehän minä olen itselleni niitä aikatauluja asetellut. Omista, psyykettä rasittavista tavoista irti pääseminen on ollut minulle aikamoinen projekti ja ainakin tässä vaiheessa näyttää hyvälle. Osaan arvostaa pitkästä aikaa ihan eri tyyliin pieniä asioita, pysähtyä jälleen nauttimaan hetkistä ja työntämään taka-alalle ”pakko tehdä vielä se ja se asia”. Hyvänä apuna projektissa on ollut oma mieheni, joka on maanitellut minua takapihalle istumaan lämpiminä päivinä. Totta vie sen vessan voi pestä ja pyykit laittaa langalle myöhemminkin, tai kirjoittaa blogia silloin kun otsasuonta ei kiristä.

Olen rakastanut miestäni, katsonut lapsiani rakkaudella, halinut niin että lämpö valtaa sydämen. Olen ottanut ilon irti kokemistani asioista ja saanut virtaa matkavarauksista, iloinnut vielä lisää ja lampsinut kaatosateessa välittämättä kastuvista varpaista. On se vaan jännä, kun sade ei haittaa enää, eikä kodin pienoinen kaaos tykytä ärsyttävänä takaraivossa.

Että eipä minulla muuta. Tällaisesta hyvästä pössiksestä on pidettävä kiinni, eiks vaan? En sitten millään keksinyt tähän postaukseen mitään kuvaa, joten kaivoin kuulkaattes melkoisen vanhan kuvan meikäläisestä 18 vuotta sitten. Jotenkin tuo kuva vain sopi tähän pössikseen kuin nenä naamaan. Laivatyttö laivalla, tukka tötteröllä, päässä drinksukoriste ja naamalla messevä hymy. Tommonen ilopilleri mää oon.

P.S.: Ei tullut meidän perheeseen sitä karmivaa avaruusalusta ja se asia jos mikä, ilahduttaa tätä naista.